tiistai 19. syyskuuta 2017

Tyttö epäkunnossa

Mä olen loppu. Mä olen niin loppu. En jaksa enää. Olen ihan rikki ja hajalla, eikä tätä korjaa mitkään lääkkeet. Ainoastaan aika. Aika ja asioiden käsittely, mihin en pysty, vaan pakenen. Helpompi kieltää asiat kuin nostaa kissa pöydälle ja käsitellä ne. En vain osaa. Ahdistaa. Haluaisin vain nukkua, mutta nuku siinä sitten kun kaikki asiat tulee myös uniin. Haluaisin vain luovuttaa.

Tällä hetkellä vahvimpana on tunne, joka haluaa häätää kaikki pois läheltä. Menkää, antakaa olla, unohtakaa. Räpiköin ihan tarpeeksi syvällä suossa ilman että tarvitsee vetää muut mukana. Vaikkakin moni yrittää vetää minut mukanaan omaan suohonsa, ja aika pitkälti saaneet upotettua, good for you, mutta minä en halua sitä tehdä muille. En myöskään jaksa enää olla se kantava voima, joka pelastaa ja kannattelee muut ylös. Tai jaksan, tottakai, mutta en niin, että minä seison siellä suossa sisällä alimmaisena ja sinä minun päällä, pomppien ja painaen minua alaspäin.

Olin jo pikkuhiljaa nousemassa jaloilleni, kunnes tänään kaikki mahdolliset haavat revittiin jälleen auki. Ja nimenomaan siksi, koska olen vain siirtänyt ja paennut asioita, mutta en käsitellyt. En ehkä haluakkaan käsitellä, vaikka tiedän, että joku päivä ne tulee vielä vastaan kahta kovempana. 

En jaksa enää jatkuvia riitelyitä. Varsinkaan jos olen itse täysin syytön niihin, mutta minun niskaan se paska kaatuu joka tapauksessa. Riidelkää hyvät rakkaat ihmiset keskenänne ja jättäkää muut ulkopuolelle. Minulla on omassa elämässä tällä hetkellä moni asia täysin kaaoksessa, ja kuten sanoin, olen ihan RIKKI sisältä, mutta silti yritän jaksaa olla myös muiden tukena. Tästä olen maininnut jo aiemmin, on eri asia avautua ja purkautua asiasta/asioista minuLLE kuin miNUUN. 

Nousen vielä joku päivä. Nousen AINA, tiedän sen. Se päivä ei ole tänään. Eikä huomenna. Ei ehkä ensi viikollakaan, mutta vielä joku päivä. Ehkä joskus saan itseäni niskasta kiinni sen verran, että pystyn käsittelemään asiat enkä pakene. Ehkä vielä jonakin päivänä saan itseni korjattua pienistä palasista ehjäksi. Siihen asti en voi muuta kuin odottaa. Ja kirjoittaa ajatuksiani ylös, lukee ken tahtoo, olkoot lukematta jos ei tahdo. Jätä kuitenkin ne ns. paskakommentit pois, niitä en nyt jaksa. Toisaalta haluaisin että joku toinen saisi minut pelastettua ja nostettua ylös, mutta ei se ole kenenkään muun tehtävä. Itse se on pärjättävä ja yritettävä räpiköidä.

Biisit iskee tällä hetkellä, lähinnä sanojen takia, kuuntele ja mieti (klikkaa nimeä);

Tyttö epäkunnossa 
Riisu siipesi
Olisitpa sylissäni (ei löydy youtubesta, sori!)
Bad Girl

tiistai 12. syyskuuta 2017

Liian ruma rakkauteen?


Mä olen paljon saanut kuulla sitä, miten olen "liikaa kaikkea"; liian lihava, liian ruma, liian vanha, liian nuori, liian temperamenttinen, liian hullu, liian kiltti, liian tyhmä, liian lapsellinen, liian aggressiivinen.... Listaa voisi jatkaa loputtomiin, kaikkea siis "liian". Milloin tulee se hetki, kun olen sopiva tai riittävä, enkä olisi liikaa? Kuka ylipäätänsä on itse riittävä määrittelemään sen, mikä on liikaa tai liian vähän?
Ensinnäkin tuohon ulkonäkökysymykseen. Joku, kuka on toisen mielestä hirveän ruma ja lihava saattaakin toisen silmissä olla juuri se unelmien tyyppi. Ulkonäölleen harvemmin itse minkään mahtaa, jos ei laita miljoonia kauneusleikkauksiin, mutta noin niinkun muuten. Siihen toki voi vaikuttaa aika pitkälti itse, oletko lihava vai laiha, mutta miksi muokata itseään jonkun TOISEN takia jos itsellä on hyvä olla ja viihtyy omassa kehossaan? Omalta kohdalta voin kyllä todeta, etten todellakaan viihdy omassani saati tämän pärstän kanssa, mutta eipä se ole kenenkään toisen asia sitä mainostaa, olkoot katsomatta.

Toiseksi ikä. "Ethän sinä mistään mitään ymmärrä kun olet liian nuori, saati että tietäisit oikeasta elämästä mitään"  Voi terve... Näitä onkin hyvä huudella, kun ei ole mitään käsitystä mitä toinen on aiemmin joutunut käymään läpi. Olkoon ikä mikä tahtojaan, ikinä,huom IKINÄ et voi mennä toisen puolesta puhumaan koska et voi tietää. Joku hyvinkin nuori ihminen on saattanut joutua kestämään todella rankkoja juttuja, kun taas joku vanhempi ei ole kokenut juuri mitään.

Ja kolmanneksi luonne. Kyllä, olen kaikkea yllämainittua, mutta liian? Jälleen kerran, kuka sen määrittelee, minkä verran saa ihmisellä olla temperamenttia, ettei leimaannu siihen, että sitä on liikaa? Kuinka paljon sitten on sopivasti? "Ehkä sie joskus löydät jonku joka on yhtä hullu ku sie" "Liian hullu, en pystyis olemaan" Aha,no selvä.

Sitä en ymmärrä, miksi juuri sinulla on olevinaan oikeus lytätä toisen itsetuntoa? Se valitettavasti jättää ikuiset arvet, ja tästä voin puhua kokemuksen syvällä äänellä. Kuka määrittelee, että juuri SINÄ olet sopiva, etkä juuri SINÄ ole se, joka on "liian kaikkea"? Onko sinulla itselläsi niin paha olla, että on pakko päästä sanomaa muille? Vai oletko vain yksinkertaisesti niin itseäsi täynnä, että vain SINÄ olet täydellinen eikä kukaan muu? Valitan, jokaisessa meistä löytyy vikoja, myös sinusta. Jos ei ole oikeasti mitään hyvää sanottavaa, ole silloin hiljaa.

Minulla on ruvennut päivä päivältä taas vahvistumaan tunne, etten ole mitään, että olen täysin yhdentekevä, ja rasite kaikille. Eikä tämä ole mitään itsesäälipaskaa että yhyy kukaan ei tykkää minusta (muah :D ),vaan pelkkiä ajatuksia, korvien välissä tapahtuvaa liikettä. Kyllä tämä vielä iloksi muuttuu, taitaa olla syksy ja pimeys kun vetää mieltä matalaksi.

Koittakaa sanoa joka päivä jollekkin jotain positiivista ja olla ystävällisiä toisianne kohtaan, joskus se pienikin sana, jota et itse edes ehkä huomaa, saattaa pelastaa toisen päivän :)

tiistai 29. elokuuta 2017

"Silloin sinä olet minun paskapäinen paras kaveri"

Viime aikoina tullut paljon mietittyä, että kuinka kauan jaksaa kantaa taakkaa, ennen kuin kamelin selkä katkeaa? Kuinka kauan pitää olla kiltti ja typerä (liiankin kiltti ja typerä!), ennen kuin menee perille, ettei tarvitse? Kuinka kauan menee, ennen kuin voi lopettaa muiden ajattelemisen ja keskittyä itseensä? Vain, ja ainoastaan itseensä. Siihenkään kun ei pysty, AINA etusijalle menee muut, ja minäitse tulee häntäpäässä, jos muistaa. Omien puolta pidetään viimeiseen hengenvetoon saakka, kävi itselle siinä kohtaa huonosti tai ei.

Vuosien varrella on tullut jostain tuntemattomasta syystä otettua muiden ihmisten puolesta syyt omille niskoille, vaikkei olisi edes kyseisenä hetkenä ollut lähelläkään. Ja tekisin niin vastakin, koska sellainen minä olen. Syntipukkina olo on ihan jees, jos sillä saa toisen ihmisen "perseen pelastettua", mutta miten kummassa se syntipukkina olo osuu aina minulle? Tai ehkä olen vain niin hyväuskoinen ja kiltti, että ilmoitan samantien "tottakai, ehdottomasti!". 

Kaikkein parasta on pistää sanoja toisen suuhun. Siinähän sitten selittelet, etten olisi moista sanonut, kun toinen on jo vakuutettu. Mutta hei, kun Hellu kuitenkin ottaa sen omaan piikkiinsä, niin helppohan se on. Tai muuten vain vääristellään asioita oman mielen mukaisesti. Hyvää tarkoittavat asiat käännetään negatiivisiksi väkisin. 

Kyllähän tähän piikkiin vielä mahtuu, antaa tulla vaan, mutta paljonko siihen enää mahtuu, on asia erikseen... 

En kyllä väitä olevani ystävä helpoimmasta päästä (kaikkea muuta), mutta lojaali olen silti. Kaikkien mahdottomien mielenoikkujen, raivokohtausten ja hermostumisten takaa löytyy oikea ystävä, joka kuuntelee murheet, auttaa AINA kun mahdollista, on paikalla aina kun tarvitaan, ei VASIKOI (vaikka muut väittäisivät mitä!), "hengenpelastaja", ilopilleri joka piristää päivää ja joka kertoo suoraan asiat niin kuin ne on, ei siis niinkuin haluat ne kuulla, ja loppupeleissä se viimeinen joka seisoo rinnalla kun sinulla menee huonosti ja muut on jättäneet. Ja auta armias, jos joku minun "omia" satuttaa. 

Minulle ei kukaan sano, kenen kanssa saan olla tekemisissä eikä kukaan voi laittaa minua valitsemaan esim kahden ystävän väliltä. Sitä en tee, koska yritän olla täysin puolueeton, mutta niinhän se menee, että kun yhdelle kumartaa, niin toiselle pyllistää, vaikka miten päin yrittäisi olla, ja aina se on väärin. Ehkä pitäisi muuttaa jonnekkin autiolle saarelle erakoksi :D Tosin sielläkin minun tuurilla apinat tappelisi keskenään ja viskelisi minua kookospähkinöillä... :D Enkä osaisi olla ystävistäni erossa kuitenkaan sillä he ovat minulle kaikki kaikessa. Kuumakin siellä olisi. Lapsiakin tulisi ikävä. Eli pysyn siis täällä.... :D

"kun olet itsekäs ja kakaramainen
ja heikkohermoinen typerä nainen
kun seinää kaksin käsin päällä hakkaat

hei vatipää sul on sisäinen trauma
märiset enemmän kuin kakaralauma
ja hengittämästä vihaisena lakkaat

silloin olet minun kuva
minä olen sinun kuvasi

silloin sinä olet minun
paskapäinen paras kaveri"


keskiviikko 9. elokuuta 2017

Sämpylät

Myös sämpylöitä olen tehnyt muutamaan kertaan niin kotona kuin töissäkin. Ohje on niin helppo, että jopa minä osaan tehdä tällä ohjeella hyviä ja pehmoisia sämpylöitä. Ei siis sellaisia mitä yleensä teen, että kun seinään heittää, tulee seinään reikä, mutta sämpylälle ei käy mitään :D 

Ohje löytyy Kotikokin sivuilta. 


Muistaakseni kaksi pellillistä tuli tästä taikinasta, riippuu tietenkin minkä kokoisia niistä pyörittelee
 Aurinkoista keskiviikkoa kaikille, miulla loma lähentelee loppuaan :) 


perjantai 4. elokuuta 2017

Mustikkapiirakka ja gluteeniton marjapiirakka

Tein joskus toukokuun kieppeillä töissä mustikkapiirakkaa,joka lukeutuu #eimennyniikuströmsössä kategoriaan. Aloin jo vakaasti epäillä omia taitojani, mutta loppujen lopuksi todettiin, että tällä kertaa ei ollut vika leipojassa vaan ohjeessa. Ohjeen mukaan pohjaan tulisi laittaa 2tl leivinjauhetta, joka on ihan selkeästi liikaa, koska sitä pohjaa vaan yksinkertaisesti oli, huomattavasti enemmän kuin täytettä. Ohje löytyy siis Kotikokin sivuilta, mutta suosittelen harkitsemaan mittojen muuttamista. 
Työkaverin kommentti... "Kyl mie sitä palan maistoin. Iha hyvää se oli, mut sanotaa näi et pitää olla kyl hyvät hampaat, mut söin sen kuiteki" 

Myöhemmin kokeilin toisella ohjeella gluteenitonta marjapiirakkaa, kun poika ilmoitti ettei halua syödä mansikoita sellaisenaan, vaan mansikkapiirakkaa tekisi mieli. Tuumasta toimeen ja ei muuta kuin kaupan kautta tekemään.  Onnistuikin ihan todella hyvin ja hyvä että kerkesin saada itselleni palasta, kun 5 minuutin jälkeen oli koko vuoallinen syöty neljän ihmisen toimesta. Hyvää oli, erittäin hyvää ja todella helppoa tehdä. Ohje löytyy Valion sivulta.


Tämä mustikkapiirakka tehty samalla gluteenittomalla ohjeella töissä

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Käytöksen kultainen keskitie?

Tästä tulee tällä kertaa enemmän kuvapainotteinen kuin tekstipainotteinen julkaisu. Katselin tuossa peruskoulun todistuksia, ja no... Ne oli :D 

I-luokan syys- ja kevät todistukset

"Olet kohtalaisesti kiinnostunut koulutyöstä. Olet oppinut noudattamaan koulun sääntöjä. Huolehdit työvälineistäsi hyvin. Harjoittele vielä vihkotyön siisteyttä. Harjoittele vielä toisten kanssa työskentelyä. Yritä antaa myös toisille työrauha. Teet kotitehtäväsi tunnollisesti. Yritä keskittyä oppitunneilla paremmin. "


II-luokkaa...

Kuvalla joku henkinen ongelma, mutta: "Tutkit mielelläsi ympäristöäsi. Olet innostunut käsityöstä. Et yritä parastasi jos liikuntalaji ei ole suosikkisi. Et aina kuuntele ohjeita liikuntatunnilla."


III-luokka:


Että miten niin ADHD-diagnoosi on saatu? :D Tällä hetkellä syön Concerttaa, mutta ainakaan vielä ei ole tapahtunut mitään merkittävää muutosta, tosin minulla onkin ihan lasten annos, 18mg. Annosta on nostettu ja saan 4.8 sen hakea, katsotaan onko siitä yhtään sen enempää hyötyä. Ihan samanlainen "hullu sekopää" olen tälläkin hetkellä, jolla pyörii sen kaksisataa välilehteä samaan aikaan päässä. 

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Vihaan pukeutunut

Kävin tänään juhlistamassa kaverin 40v. synttäreitä (autolla, koska töitä...) ja mentiin käymään eräässä paikallisessa baarissa. Baarin ulkopuolella oli neljä ihmistä, kaksi naista ja kaksi miestä, jotka alkoivat kovaan ääneen arvostella minua kun kuljin ohi. Kommentteja tuli tyyliin "mite tolla voi olla tollanen hame?" "kattokaa noita reisiä"  jne jne jne. Harvinaista kyllä, en ollut kuulevinaan, vaan kävelin tyynesti ohi ja sisälle. Jonkin aikaa oltuamme sisällä, tämä samainen porukka istui meidän lähellä, ja ihan jatkuvalla syötöllä tuijottivat suoraan kohti ja naureskelivat. Hyvän biisin alkaessa soimaan, tanssin omalla paikallani istualtaan ja huomasin heidän naureskellen kuvaavan sitä puhelimella videolle. Siinä vaiheessa ilmoitinkin, että nyt minun on pakko lähteä pois, ennen kuin oikeasti menetän malttini. 

Heidän harmikseen tulen pukeutumaan edelleenkin ihan juuri kuin haluan. En todellakaan ala kyselemään muilta ihmisiltä lupaa siihen, että saanko käyttää lyhyitä hameita, korkokenkiä, paljastavia vaatteita, jätesäkkiä tai vaikka kulkisin alasti. Se on minun oma asiani, ja pukeudun ihan juuri kuin itse haluan ja missä vaatteissa tunnen oloni hyväksi (niitä ei nimittäin ihan hirveästi ole, ja jos sen tekee lyhyt hame, niin silloin se on niin). Toki se tuntuu pahalta, mutta en silti ala verhoamaan itseäni vaikka siihen jätesäkkiin vain sen takia että minulla on iso maha tai iso perse ja se nyt sattuu häiritsemään muiden silmään. Jos se on sinulta jollain tavalla pois, pistä ihmeessä silmät kiinni ja go fuck yourself! Ja toisaalta, en edes haluaisi olla kaunis ja laiha, eipähän minusta ainakaan tule samanlaista, itseäni täynnä olevaa pissaliisaa.


Siitä päästäänkin toiseen aiheeseen. Minulla on alkanut jostain syystä aggressiivisuus nostamaan päätänsä. Johan se kymmenen vuotta onkin uinunut, mutta nyt se alkaa tulla takaisin, valitettavasti. Kuuluu tosin "taudin kuvaan". Monet kerrat on nyt ihan viimeaikoina käsi noussut jo valmiiksi lyömään joko nyrkillä tai muuten vain läväyttämään, kun joku koskee vaikka minun kaulaan (ihan vahinko riittää) tai sanoo jotakin mikä ei miellytä. Toistaiseksi olen saanut sen verran itseäni kontrolloitua, että se käsi laskee kyllä takaisin alas. Ainahan minua tietysti on sanottu äkäiseksi akaksi, ja kymmenisen vuotta sitten annoin ensin tulla nyrkistä ja vasta sitten kyselin (jos muistin), että mitenkäs se menikään. Tämä on aika pelottava piirre, sillä olen sen aggressiivisuuden saanut siihen pisteeseen, että nykyisin minä en ole se, joka lyö ensin ja yritän lähteä mahdollisista riitatilanteista yms pois, mutta mistä se nyt kumpuaa, että käsi alkaa nousta?

Tämä biisi kertoo kaiken oleellisen:

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Rutiinin kello kaulassa

Jostain syystä uudet asiat pelottavat. Niihin on vaikea tarttua kiinni ja välttelenkin niitä viimeiseen asti vain huomatakseni sen olleen pikku juttu. Tavallaan kaiken pitäisi noudattaa tiettyä kaavaa, mennä suht samalla mallilla, tai sen jälkeen menee kaikki ihan sekaisin. Tätä vähän avasinkin jo adhd-tekstissäni. Toisaalta taas rutiinit ja aina samana toistuvat asiat saavat minut tympääntymään ja kyllästymään hetkessä. Koita siinä elää itsesi kanssa :D 

Olen lähihoitaja vanhusten parissa. Kaikki menee hyvin niin kauan, kun pysytään tietyssä päivärytmissä, tietyissä rutiineissa. Annas olla, jos minun pitäisi lähteä vaikka terveyskeskuskäynnille asukkaan kanssa, tulee samantien hirveä ahdistuksen ja pelon tunne, en osaa, en pysty, APUA! Tottakai pystyn työssäni toimimaan, en sitä tarkoita, mutta se tunne mikä siitä itselle tulee, kun joutuu lähtemään tutusta ja turvallisesta ympäristöstä muualle, muiden, tuntemattomien ihmisten pariin. Loppujen lopuksi se kun on kuitenkin vain ihan turhaa stressaamista, kun asiat menevät hyvin, mutta kun sen vian ei tarvitse olla iso kun se on päässä :D 

Sama homma on tällä hetkellä kun minun pitäisi aloittaa Concertta. Kyseessä on siis ADHD-lääkitys, jota olen yrittänyt välttää. Ihan jo pelkästään juuri siksi, koska se on jotai uutta, täysin uusi tilanne, ja koska en voi sitä tilannetta hallita, niin se ahdistaa. Huomenna olisi mtpa:lla keskusteltava, josko sittenkin se aloitettaisi. Tähän saakka olen siitä kieltäynyt monesti, vaikka ovatkin sitä vaihtoehtoa tarjonneet. Ehkä kaikkein eniten siinä minua pelottaa se, että muuttaako se minua joksikin toiseksi tai osaanko elää jos elämäni ja pääni ei olekkaan enään yhtä lailla täynnä "tuttua ja turvallista" kaaosta kuin nyt mitä se on. Koska sitä se nimenomaan tällä hetkellä on, enkä pysty enää kontrolloimaan itseäni. 



Olen huomannut myös vanhemmassa pojassa samoja piirteitä. Jos on joku uusi asia, ihminen, tapahtuma tms. hän jännittää ihan hirveästi ja se purkautuu sillä, ettei hän suostu tekemään mitään ja temppuilee. Vasta kävimme kouluterveydenhoitajalla 6v. tarkistuksessa, ja sehän meni ihan lekkeriksi koko reissu, koska niin
täti kuin paikkakin oli uusia. 

Toisaalta olen myös hyvin 
yllytyshullu. Ei tarvita kuin pari pientä sanaa; "et uskalla", niin se on menoa. Oli se sitten typerää tai ei, mutta silloin mennään. Silloinkin stressaan todella paljon sitä uutta, mutta en voi jättää tekemättäkään, koska sehän nyt ei vaan sovi, että minä olen se, jolla menee pupu pöksyyn. Kai se jonkin sortin egokysymystä on sekin. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin, kivaa viikonalkua! :) 

torstai 22. kesäkuuta 2017

Kun adrenaliini vie

Jouduin muutama viikko sitten vaihtamaan autoa erinäisistä syistä johtuen. Ihmismieli on mielenkiintoinen, sillä tuntuu, kuin olisin vanhentunut vähintään kymmenen vuotta ihan siltä seisomalta. 

Kun hypätään niin sanotusti sportista perheautoon, sen tuntee. 
Aikaisemmin minulla oli S40 Volvo, sporttimallinen, spoilereineen päivineen ja se fiilis ajella sillä... Jotain sanoinkuvaamatonta. Nyt minulla on farmarimallinen Toyota Corolla ja en tosiaan saa samaa fiilistä, vaikka auto kulkeekin hyvin. Sitä fiilistä ei vaan tule vaikka miten yrittäisi.
Valitettavasti tämän parempaa kuvaa ei volvosta ole :/
Volvo oli kyllä varsinainen myrheenkryyni kaikin puolin, mutta silti, se tunne. Siinä oli auto, minkä sain kerrankin ITSE valita, ilman kenenkään sanomista että et sinä tuollaista. Sain kerrankin sellaisen auton kun itse halusin ja nyt sitä ei enää ole. Kaikki tiesivät kenen auto ja nyt olen vain "tavallinen nobody", perheenäiti (mitä olen kyllä, mutta se ei ole tämän jutun pointti) joka ajelee taloudellisella perheautolla. Nyt olen siis "vain" se äiti, en oma itseni. Yh....  


Tuntuu kuin olisin menettänyt palan itsestäni Volvon myötä, minusta tuli tavis. Se oli se minun "juttu". 

Kovin moni ei pysty käsittämään, mitä saan autolla ajamisesta. Se tuo minulle suurta nautintoa, kuin huumetta josta ei pääse irti. Ja nimenomaan se vauhti, se on se juttu. Tarvitsen sen ns. adrenaliinin, mitä saan vauhdista, ihan vaikka kyydissä ollessa. En oikeastaan ole ikinä osannut pelätä auton kyydissä, nautin vain mitä kovempaa mennään. Ehkä sen takia olen lapsenakin ollut meistä serkuksista (ainoana tyttönä vielä) se, joka huvipuistoissakin painaa hurjimmat laitteet läpi, kun muut tyytyvät ns. possujunaan. Silloinkin se on nimenomaan se vauhti mistä saan sen adrenaliinin. Silloin voin unohtaa kaiken muun ympäriltä ja keskittyä nauttimaan juuri siitä asiasta, ei paljon kauppaostokset tule mieleen.
Nykyinen Toyota. Takana itseasiassa näkyy vähän Volvon perää.

Minun "To-Do" - listalla onkin, että joku päivä pääsen vielä ralliauton kyytiin. Ja sen aion vielä toteuttaa, tavalla tai toisella. Niinkuin sanoin, moni ei pysty tätä vauhdin huumaa käsittämään eikä tarvitsekkaan. Mutta minä en saa sitä samaa nautintoa mistään, sitä ei tuo alkoholi tai tupakka niinkuin monelle muulle. RAKASTAN autolla ajamista ja sitä tunnetta <3 

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Hold Your Head Up High

Jokaisella on varmasti omat keinonsa selvitä eteenpäin silloin kuin oikein ahdistaa ja vituttaa, niitä kaiketi kutsutaan voimavaroiksi. Oli se sitten ystävät, lenkkeily, urheilu, lemmikit tai ihan mikä vaan mistä itse saa lisää voimaa ammennettua itselleen. 

Tätä aihetta vähän sivusinkin jo aiemmin, mutta minun voimavarojani ovat lapset, ystävät ja musiikki. Musiikki on jotain mikä vaan rauhoittaa, varsinkin jos voit samaistua sanoihin (ja välillä kun oikein ahdistaa, voit samaistua liikaa ja ahdistaa lisää, mutta se ei nyt ollut pointti :D ). Miulla soi ihan jatkuvalla syötöllä jonkin sortin musiikki, niin autossa, kotona kuin työpaikallakin. En edes pysty ajamaaan autoa, jos ei radio tms ole päällä, en pysty keskittymään enää ajamiseen ollenkaan. 

Pari ystävääni laittoi minulle pari biisiä, jotka ovat tällä hetkellä minun suurimmat voimabiisit. Nekin vaihtelevat mielialan ja fiiliksen mukaan, mistä juuri sillä hetkellä voimaa saa, mutta tällä hetkellä suurimpana ovat nämä, sillä ne ovat tulleet sydämestä ja juuri nimenomaan minulle ja tiedän että he välittävät.


Nomy - Hold Your Head Up High (Klik)
* Nää sanat on vaan jotain <3 Itku meinasi päästä, ja meinaa vieläkin kun tätä kuuntelen, aivan loistava. Kiitos Mira <3 


Atomirotta - Älä huoli tyttö (Klik)
*Tämä vain on... Tarina on vähän pidempi mitä tämän takana on, mutta se ei kuulu tänne. Kiitos Teemu <3 

Ootte molemmat rakkaita :) 

Haluaisinkin kuulla, mitkä ovat juuri SINUN voimabiisejäsi juuri NYT? Laita linkkiä, ei tarvitse sen enempää edes avata, että miksi ellet välttämättä halua :) 

torstai 8. kesäkuuta 2017

Yksinäisen keijun tarina

Mistä tunnistaa masennusta sairastavan ihmisen? Onko masentunut vain sellainen, joka itkee kaiket päivät ja yrittää itsemurhaa? Vai voiko se ilmetä muuten?

Miulla on tällä hetkellä kolmas kerta menossa, toinen lääkekuuri, ja näitä pitäisikin vuoden päivät tällä erää napostella. 

Tämä kevät on ollut todella rankka, liian paljon sattumia ja tapahtumia yhteen ajankohtaan, liian paljon henkistä väkivaltaa, fyysistä "väkivaltaa", luottotiedot meinasivat mennä yms yms yms. Jossain vaiheessa se kamelin selkä katkesi. 

Tunsin koko kevään, että se on tulossa, tunnistan jo nykyisin itse varoitusmerkit. Yritin asiasta puhuakkin muutamaan otteeseen, vastaanotto oli kutakuinkin "joooo jooooo, kaikkia masentaa joskus", kädenheilautuksella. Tai vastaavasti kommenttia "no mikä siuta nyt muka masentaa, siullaha on kaikki hyvi?". Kunnes tulikin virallinen diagnoosi mielenterveyspuolelta, keskivaikea masennus. 

On toki normaalia, että joskus masentaa, mutta jos se jatkuu kuukausia, etkä saa enää mistään iloa irti, se ei ole normaalia. Minut tuntevat tietävät, että olen hyvin nauravainen ihminen, mutta koko kevään nauru oli kateissa.

Ulkopuolisen silmään olin normaali, ehkä vähän hiljaisempi, mutta muuten ns. normaali. Sisälläni sen sijaan oli erittäin ahdistava ja pusertava tunne, kuin joku koko ajan puristaisi kurkusta. Illat olivat pahimpia, silloin ahdistus tuplaantui. Varsinkin jos olin yksin, loppuvaiheessa myös vaikka olin seurassa. Aloin loppupeleissä kiukutella lähimmille ihmisilleni, yrittäen ajaa heitä pois luotani, koska enhän ansaitse heitä, heillä on parempi ilman minua. En myöskään tarvitse itse ketään, suksikaa v*ttuun kaikki.

Olisin voinut nukkua 24/7, mikään unimäärä ei riittänyt, jos ylipäätänsä sain nukuttua. Aloin pelkäämään omia ajatuksiani, niistä tuli aika huimia variaatioita. Ei kuitenkaan mitään tyylillä "haluan kuolla, tapan itteni", ei todellakaan, en ole sen tyylinen ihminen. Lähinnä mielessä pyöri vain, että halusin jonkun ajavan autolla minua päin, jotta pääsisin edes hetkeksi LEPÄÄMÄÄN, nukkumaan, olemaan rauhassa ja ihan vain olemaan ilman ajatuksia ja jatkuvasti kasvavaa ahdistavaa oloa. Taivaallinen harmonia alkoi kuulostamaan ihan hirveän hyvältä, vaikken uskokkaan mihinkään jumalaan tms. Olisi vain hiljaista, eikä kukaan, KUKAAN pääsisi enää satuttamaan. Olin niin rikki henkisesti ettei ole tosikaan.

Vihon viimeinen herätys itselleni oli, kun vietimme Leevin 6v synttäreitä, jonka jälkeen lähdin omaan kotiini, aikoen käydä kaupassa. Ne syntymäpäivät olivat minulle henkisesti niin raskas koettelemus, kun paljon ihmisiä joille piti esittää kaiken olevan hyvin ja hymyillä, että istuin autossa kaupan pihalla kaksi TUNTIA, kun en vain yksinkertaisesti päässyt ylös sieltä. Olin niin loppu. 

Laitoin seuraavana päivänä itku kurkussa MTPA:lle viestiä, että nyt on asiat niin, etten enää itse selviydy tästä, en vain enää pääse tästä suosta ylös ilman apua. Sainkin ajan melkein hetimmiten, ja ei muuta kuin aloitetaan lääkitys. Siitä on ollut todella suuri apu minulle, jaksan taas paremmin eteenpäin. Totesinkin eräälle työkaverille, "tiedätkö, nyt on hyvä olla". Viimesen viikon aikana on taas hieman takapakkia otettu, mutta pääosin mieliala on kohtuullisen hyvä, ns. normaali. Ainut on se itsetunto, mistä edellisessä kirjoituksessa mainitsin.

Ainoat asiat jotka saivat minut edes jotenkin pysymään järjissäni, olivat lapset ja työ. Sanoinkin lääkärille hänen sairaslomaa tarjotessaan, etten sitä halua, koska todennäköisesti jos jään yksin kotiin kaikkine ajatuksineni, en enää töihin palaa, mihinkään. 

Eli suomeksi, kaikki masentuneet eivät ole niitä, joista sen näkee päällepäin. Siinä itseasiassa tulee aika hyväksi, että pystyy näyttämään muille, miten kaikki on hyvin ja elämä on ihanaa, vaikka todellisuus olisi toinen.

Kiitän silti ystäviäni, jotka kaikesta huolimatta pysyivät rinnallani. En oikeasti pärjää ilman heitä, ja TODELLAKIN tarvitsen heitä. Osaan olla ihan hirveän kamala paskapää, mutta arvostan heitä joka tapauksessa. Ei käy kateeksi kun en todellakaan ole kaikkein helpoin ihminen, mutta silti he jaksavat potkia eteenpäin :) 

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Itsetunnon loukussa

Kattelin itteäni eilen peilistä, ja järkytyin. Itsetunto on muutenkin taas aivan nollissa vaikka muuten tämänkertainen masennuskausi alkaakin helpottaa. En ole jaksanut pitää huolta itsestäni ollenkaan, vaan laiminlyönyt kaiken, hyvä kun suihkussa olen jaksanut käydä, en aina sitäkään. 

Hiuksia en ole värjännyt pitkiin aikoihin, ja sen ovat näköisetkin. Vanha väri on jo kulunut pois, ja hiukset ovat saaneet oman värinsä takaisin, joka on, no, ei minkään värinen. Maantien varinen sitä kait eniten kuvastaa. Ja ne harmaat hiukset. Siis mitä?? Ikää ei ole vielä edes kolmeakymmentä, ja päässä kasvaa aivan hopeanharmaita hiuksia?! No, ompahan edes hiukset.

+20kg sitten
Lihonnutkin olen, koska ruoka tuntuu taas maistuvan, vähän liikaakin. Minähän pudotin painoa 20kg, joista ONNEKSI vain 5kg on tullut takaisin vaa'an mukaan. Posket on pyöreät kuin joulupossulla. Lenkillekkään en ole saanut itseäni raahattua. Keväällä sentään kävin jonkin verran uimahallissa, mutta nyt on sekin jäänyt. Ei vain jaksa. Tai ole olevinaan aikaa. Tai jotain. Mitä näitä tekosyitä nyt onkaan. Pitäisi saada taas itseään niskasta kiinni ja alkaa tekemään jotain itsensä eteen.

Tarvitsen vaan jonkun joka potkii perseelle, että nyt akka ihan oikeasti. Eikä vaan kerran sano asiasta, vaan jonkun joka oikeasti raahaisi minut vaikka sinne lenkille.

Aikanaan olin siinä pisteessä itsetuntoni kanssa, etten voinut enää liikkua kotonta mihinkään jos ei ollut aivan PAKKO. Kaupassakaan en tahtonut käydä, kun muut ihmiset näkevät ja tuijottavat, että mitä tuokin täällä tekee, menis kotiinsa. Siihen en halua enää IKINÄ, vaikka sinne suuntaan ollaankin taas menossa. Tällä kertaa yritän itse taistella kynsin hampain vastaan.

Se vaikuttaa vielä tänäkin päivänä, vaikkei läheskään yhtä pahana. En voi mukamas mennä lenkkeilemään mihinkään julkiselle paikalle, vaan tyyliin pururadalle, jossa ei ole niin paljon muita ihmisiä, ettei kukaan vaan nää ja ajattele, että "mitähä tuoki läski mukamas yrittää". Siinä olen yrittänyt rohkaistua ja muutaman kerran olen käynytkin tiellä juoksemassa, vaikka koko ajan jonkun tullessa vastaan alkaa ahistaa ja haluaisin vajota maan alle. 

Itsetunto tai sen puuttuminen on kyllä yksi suurimpia helvettejä. Maailma olisi niin paljon parempi paikka ilman itsetunto-ongelmia. Se tunne, ettet sinä ole mitään tai minkään arvoinen, on hyvinkin joka päiväistä. Kaikki on vaan oman pään sisällä, tiedän sen kyllä, mutta kun se on helppoa tuudittautua siihen tunteeseen. Eihän kukaan voi oikeasti välittää ja kaikille olen vain taakka, tai häiritsen tai jotain. Huoh. "Taas tuo angstaa". No joo, niin teen, mutta en mahda sille tunteelle mitään, vaikka kuinka yritän tapella vastaan ja ns. haistattaa pitkät arvostelijoille sun muille. 

Olen aina ollut erilainen kuin muut. Niin luonteeltani kuin ulkonäöltäni, koska olen pitkä, ollut aina, ja paksu :D 

Haluaisin päästä jälleen siihen olotilaan, jossa olin silloin kun sen 20kg olin pudottanut. Se tunne oli hyvä, ja silloin oikeasti haistatin kaikille niille jotka yrittivät minua latistaa ja arvostella. Arvostella toki saa, mutta negatiivisessa mielessä on eri asia. Silloin olin onnellinen, olin olevinani erittäin sinut itseni kanssa, nyt se on hävinnyt.

Olen naureskellut, että minulla on kaksi persoonaa, Hellu ja Helviira. Hellu on se kiltti ja rauhallinen, "anteeksi että olen olemassa"-tyyppi ja Helviira... No, se onkin sitten ihan kaikkea muuta :D Helviirasta tykkään, vaikka se aika räväkkä ja vauhdikas onkin, mutta se alkaa hävitä taka-alalle pelkästään tämän itsetuntoasian takia. 

Täytyy kyllä myöntää, etten minä aivan arvoton ole. Joskus kouluaikoina kyllä, en kuulunut mihinkään enkä ollut mitään, se tehtiin kyllä selväksi, mutta nykyään.... Erään hyvän ystäväni ansiosta, joka on minut vienyt ns. piireihin ja pitänyt minun puoliani, minua nykyisin arvostetaan ja minulla on paikka mihin kuulun. Kiitos hänelle siitä <3 

Joku päivä vielä nousen täältä, ja voin vannoa, ettei sen jälkeen ylitseni kävele enää kukaan. Se päivä ei ole tänään, ei varmasti vielä huomennakaan, mutta se tulee vielä, siihen haluan uskoa.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

ADHD; kirous vai lahja?

Sain lokakuussa 2015 diagnoosin F90.0, eli tutummin ADHD. Kyseessähän on siis tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö, joka on ollut syntymästä asti, mutta ei minun aikanani sellaisesta ollut tietoakaan, oli vain tyhmiä ja huonosti käyttäytyviä lapsia (voi terve....). Haluankin nyt tuoda esille sen, mitä tämä kyseinen häiriö MINUN elämässäni aiheuttaa. 

Hyvin useasti kun puhutaan ADHD-ihmisestä, tulee mieleen poika, joka pyörii tuolilla eikä istu hetkeäkään paikallaan. Kovin väärässä siinä ei olla, mutta kyseessähän ei ole VAIN pienten poikien häiriö, vaan sitä esiintyy myös tytöillä ja kestää koko elämän. 

Itse olen saanut kuulla monesti "et sie vaikuta yhtää ADHD-ihmiseltä". Niin, en varmasti, koska olen oppinut kaikkien näiden vuosien aikana joina olen yrittänyt itseni kanssa elää, niin ns. tuntemattomilta ja ei-läheisiltä ihmisiltä joissain määrin salaamaan asian, "leikkimään" sen hetken normaalia. Tutut ja ystävät jotka tuntevat minut ja joiden seurassa voin olla oma itseni, tietävät kyllä että todellisuudessa olen kaikkea muuta kuin rauhallinen ja hiljainen. 

Minä olen erittäin impulsiivinen ihminen, muut vasta miettivät kun minä olen jo mennyt ja tehnyt asian, vasta jälkeenpäin tulee EHKÄ mietittyä että kannattiko. Yleensä ei.

En pysty keskittymään asioihin samalla tavalla kuin muut. Tai jos keskityn johonkin, koko muu maailma häviää minun ympäriltä, en kuule enkä näe mitään muuta. Koulussa oli aikoinaan ihan maksimi 20min, minkä jaksoin istua paikoillani (pätee edelleen), sen jälkeen alkoi pyöriminen, sormien naputtelu, kynän naksuttelu tai ihan mikä vaan millä saan itseeni liikettä ja ääntä aiheutettua. Teen näitä tänäkin päivänä, ja moni luulee, että olen hermostunut. No en ole, en vain pysty.

Tunteet heittää laidasta laitaan, ja se on jokotai, välimuotoa ei vain ole. Joko olen todella hyvällä tuulella, tai jos olen pahalla tuulella, niin sitten kanssa olen. Ja jos hermostun, en meinaa saada itseäni rauhoittumaan millään, varsinkin kun se sytytyslanka palaa alta sadasosasekunnin. Moni ajattelee, että mitä tuokin tuosta pikkujutusta märisee, mutta kun se ei ole MINULLE pikkujuttu, se tuntuu paljon raskaammalta kuin ns. normaalista ihmisestä.

Olen myös aggressiivinen, todella. En pysty aina itseäni hallitsemaan vaikka kuinka yritän. 

Epäsosiaalinenkin olen, uusien ja tuntemattomien ihmisten kanssa. En vain osaa jutella heidän kanssaan, ja usein olen kuullutkin kommenttia, että miksi olen niin tyly. En sitä tarkoita olla, mutta suustani karkaavat jutut vain ns. töksäyttelynä, jos ylipäätänsä saan mitään sanottua. Yleensä olenkin vain hiljaa ja vastaan vain kysyttäessä. Jos minuun tutustuu, en ole oikeastaan hetkeäkään hiljaa. 

Ystävät ja läheiset saavat kaikkein eniten kärsiä minun olotiloistani. Jos minulla on paha päivä, he kyllä valitettavasti tietävät sen, koska en osaa muulla tavoin sitä purkaa. Osaan kyllä pyytää myös anteeksi jälkeenpäin tarvittaessa, ja yleensä tarvitsee. Heille nostankin hattua ja suuresti kun miun oikkuja jaksavat katella.

Monesti minulla on sata rautaa tulessa, en vain meinaa saada mitään ikinä valmiiksi. Kiinnostus lopahtaa ihan yhtä nopeasti kuin alkaakin. Niin on käynyt myös tämän blogin kanssa. Samalla tavalla minulla on pään sisällä monta rautaa tulessa, sata välilehteä auki joita yritän selata samaan aikaan ja eihän siitä mitään tule. Hirveä kaaos kuvastaa parhaiten. Tämä aiheuttaa aika pitkälti myös sen, että koska pää ei ns. pysähdy, en myöskään meinaa saada nukuttua.

En myöskään ole laiska, tyhmä ja saamaton, vaikka se muista siltä tuntuu, kun en aina saa vaikka siivottua. En vain pysty vaikka haluaisinkin. Yleensä minulla on se kymmenen muuta asiaa mitkä pitää mukamas JUST sillä hetkellä tehä. 

Aistiyliherkkyys on kyllä jotain ihan kamalaa, ainakin jos se sattuu olemaan kuulo. Välillä korvia ihan koskee, kun ei vain kestä jotain ääntä, esim. vaikka kellon tikitys. Se tuntuu välillä että korvat räjähtää. Ja ei, nyt ei puhuta krapulasta.

Motorisesti olen hyvin kömpelö, kävelen ovia ja karmeja päin, kompastelen, kaatuilen ja telon itseäni hyvin paljon, koska vauhtia on enemmän kuin mitä kroppa kerkeää mukana.

Myös masennukseen olen jo kolmatta kertaa syömässä lääkkeitä, sekin on hyvin yleinen ADHD-ihmisellä. 

Välillä tuntuu, että päässäni on ns. lukko. Se tuntuu olevan ihan todella jumissa, vaikka siellä ne monta asiaa pyöriikin, mutta kun et saa yhdestäkään kiinni. 

Uusia tilanteita nykyisin kammoksun ja pelkään tarttua kiinni. Esim. töissä jos olen suunnitellut jonkin asian menevän tietyllä tavalla, ei siihen tarvita kuin yksi pieni muutos ja miulla menee koko paletti sekaisin. Tästä on hyvä esimerkki, kun minulla oli keittiövuoro, ja olin suunnitellut ruoan jaon tietyllä tavalla, eräs hoitaja tekikin toisin, niin loppu ruoanjaosta ei meinannut minun osaltani tulla enää mitään, koska menin ihan sekaisin siitä enkä enää osannutkaan toimia. Vaikkei kyseessä ollutkaan kuin noin yksinkertainen asia, niin silti.

Olen levoton, rauhaton, ärsyttäväkin välillä :D Eräs työkaverini osaa käsitellä minua hyvin, jos minulla alkaa mennä ns. liian lujaa, hän keksii minulle kaikenlaisia pikkuhommia kuten tyyliin "käyppäs hakemassa lehti laatikosta" tms., joilla saan ajatukset katkaistua ja huomion kiinnitettyä muualle. Toisaalta pystyn myös olemaan hyvinkin luova ja toimia silloin kuin pitää, eli ei tämä pelkästään huonoja juttuja aiheuta. Sanotaan kuitenkin näin, että minun elämäni on täynnä itsehillintää, kontrollointia ja itseni kurissa pitämistä, paljon suuremmassa määrin kuin tavallisilla ihmisillä. Jatkuvasti joudun käyttämään suurimman osan voimistani siihen, etten esim. töissä ala karjua jollekkin mummolle tai omaiselle tms.

Tekstistä tuli pitkä, pahoittelut siitä, ja kiitos jos joku sen jaksoi loppuun lukea, itsekin tätä kirjoittaessa puuhastelin välillä kaikkea muuta :D On myös monia muita, millä tavoin tämä minulla ilmenee, mutta tässä nyt murto-osa, vähän valotusta. Toki lisää saa kysyä, ja vastaankin minkä osaan. Lääkitystähän minulla ei ole. 

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Ananaskakku

Muutamaan otteeseen olen töissä tehnyt ananaskakkua, mikä on kuivakakkua, muttei kuivaa sellaista :D Myllynparas -sivulta löytyy ohjetta tähän, mutta kirjoitan sen vielä tähän,sillä taisin molemmilla kerroilla käyttää ruokakerman sijasta maustamatonta jogurttia vähän muuntelin muutenkin.

AINEKSET

5dl Vehnäjauhoja
2dl sokeria
2½tl leivinjauhetta
2½tl vaniljasokeria
2½dl maustamatonta jogurttia
3 munaa
150g margariinia (juoksevaa sellaista)
1prk ananasmurskaa
1dl kookoshiutaleita (voi laittaa myös vaikka esim. mantelirouhetta, tai jättää pois kokonaan)


Sekoita kuivat aineet keskenään, jonka jälkeen lisää loput aineksista ja sekoita hyvin. Voitele ja korppujauhota vuoka hyvin. Paista 175 asteessa n. 50-60min. Anna jäähtyä ennen kumoamista, saa olla ihan vaikka kokonaan jäähtynyt.


Mie tein ihan tollasiin suorakaiteen muotoisiin vuokiin, kun meillä olisi töissä ollut vaihtoehtona vain silikoninen vuoka, mistä en tykkää yhtään. On kuulemma hyviä, mutta meillä oleva versio on niin moneen kertaa pesty ja käsitelty, että se on ihan lerppana, eikä taikinat tahdo kestää sisällä. Maku kakuissa oli kuitenkin hyvä ja mehevä, olkoot vuoka millainen tahtojaan :D