tiistai 6. kesäkuuta 2017

ADHD; kirous vai lahja?

Sain lokakuussa 2015 diagnoosin F90.0, eli tutummin ADHD. Kyseessähän on siis tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö, joka on ollut syntymästä asti, mutta ei minun aikanani sellaisesta ollut tietoakaan, oli vain tyhmiä ja huonosti käyttäytyviä lapsia (voi terve....). Haluankin nyt tuoda esille sen, mitä tämä kyseinen häiriö MINUN elämässäni aiheuttaa. 

Hyvin useasti kun puhutaan ADHD-ihmisestä, tulee mieleen poika, joka pyörii tuolilla eikä istu hetkeäkään paikallaan. Kovin väärässä siinä ei olla, mutta kyseessähän ei ole VAIN pienten poikien häiriö, vaan sitä esiintyy myös tytöillä ja kestää koko elämän. 

Itse olen saanut kuulla monesti "et sie vaikuta yhtää ADHD-ihmiseltä". Niin, en varmasti, koska olen oppinut kaikkien näiden vuosien aikana joina olen yrittänyt itseni kanssa elää, niin ns. tuntemattomilta ja ei-läheisiltä ihmisiltä joissain määrin salaamaan asian, "leikkimään" sen hetken normaalia. Tutut ja ystävät jotka tuntevat minut ja joiden seurassa voin olla oma itseni, tietävät kyllä että todellisuudessa olen kaikkea muuta kuin rauhallinen ja hiljainen. 

Minä olen erittäin impulsiivinen ihminen, muut vasta miettivät kun minä olen jo mennyt ja tehnyt asian, vasta jälkeenpäin tulee EHKÄ mietittyä että kannattiko. Yleensä ei.

En pysty keskittymään asioihin samalla tavalla kuin muut. Tai jos keskityn johonkin, koko muu maailma häviää minun ympäriltä, en kuule enkä näe mitään muuta. Koulussa oli aikoinaan ihan maksimi 20min, minkä jaksoin istua paikoillani (pätee edelleen), sen jälkeen alkoi pyöriminen, sormien naputtelu, kynän naksuttelu tai ihan mikä vaan millä saan itseeni liikettä ja ääntä aiheutettua. Teen näitä tänäkin päivänä, ja moni luulee, että olen hermostunut. No en ole, en vain pysty.

Tunteet heittää laidasta laitaan, ja se on jokotai, välimuotoa ei vain ole. Joko olen todella hyvällä tuulella, tai jos olen pahalla tuulella, niin sitten kanssa olen. Ja jos hermostun, en meinaa saada itseäni rauhoittumaan millään, varsinkin kun se sytytyslanka palaa alta sadasosasekunnin. Moni ajattelee, että mitä tuokin tuosta pikkujutusta märisee, mutta kun se ei ole MINULLE pikkujuttu, se tuntuu paljon raskaammalta kuin ns. normaalista ihmisestä.

Olen myös aggressiivinen, todella. En pysty aina itseäni hallitsemaan vaikka kuinka yritän. 

Epäsosiaalinenkin olen, uusien ja tuntemattomien ihmisten kanssa. En vain osaa jutella heidän kanssaan, ja usein olen kuullutkin kommenttia, että miksi olen niin tyly. En sitä tarkoita olla, mutta suustani karkaavat jutut vain ns. töksäyttelynä, jos ylipäätänsä saan mitään sanottua. Yleensä olenkin vain hiljaa ja vastaan vain kysyttäessä. Jos minuun tutustuu, en ole oikeastaan hetkeäkään hiljaa. 

Ystävät ja läheiset saavat kaikkein eniten kärsiä minun olotiloistani. Jos minulla on paha päivä, he kyllä valitettavasti tietävät sen, koska en osaa muulla tavoin sitä purkaa. Osaan kyllä pyytää myös anteeksi jälkeenpäin tarvittaessa, ja yleensä tarvitsee. Heille nostankin hattua ja suuresti kun miun oikkuja jaksavat katella.

Monesti minulla on sata rautaa tulessa, en vain meinaa saada mitään ikinä valmiiksi. Kiinnostus lopahtaa ihan yhtä nopeasti kuin alkaakin. Niin on käynyt myös tämän blogin kanssa. Samalla tavalla minulla on pään sisällä monta rautaa tulessa, sata välilehteä auki joita yritän selata samaan aikaan ja eihän siitä mitään tule. Hirveä kaaos kuvastaa parhaiten. Tämä aiheuttaa aika pitkälti myös sen, että koska pää ei ns. pysähdy, en myöskään meinaa saada nukuttua.

En myöskään ole laiska, tyhmä ja saamaton, vaikka se muista siltä tuntuu, kun en aina saa vaikka siivottua. En vain pysty vaikka haluaisinkin. Yleensä minulla on se kymmenen muuta asiaa mitkä pitää mukamas JUST sillä hetkellä tehä. 

Aistiyliherkkyys on kyllä jotain ihan kamalaa, ainakin jos se sattuu olemaan kuulo. Välillä korvia ihan koskee, kun ei vain kestä jotain ääntä, esim. vaikka kellon tikitys. Se tuntuu välillä että korvat räjähtää. Ja ei, nyt ei puhuta krapulasta.

Motorisesti olen hyvin kömpelö, kävelen ovia ja karmeja päin, kompastelen, kaatuilen ja telon itseäni hyvin paljon, koska vauhtia on enemmän kuin mitä kroppa kerkeää mukana.

Myös masennukseen olen jo kolmatta kertaa syömässä lääkkeitä, sekin on hyvin yleinen ADHD-ihmisellä. 

Välillä tuntuu, että päässäni on ns. lukko. Se tuntuu olevan ihan todella jumissa, vaikka siellä ne monta asiaa pyöriikin, mutta kun et saa yhdestäkään kiinni. 

Uusia tilanteita nykyisin kammoksun ja pelkään tarttua kiinni. Esim. töissä jos olen suunnitellut jonkin asian menevän tietyllä tavalla, ei siihen tarvita kuin yksi pieni muutos ja miulla menee koko paletti sekaisin. Tästä on hyvä esimerkki, kun minulla oli keittiövuoro, ja olin suunnitellut ruoan jaon tietyllä tavalla, eräs hoitaja tekikin toisin, niin loppu ruoanjaosta ei meinannut minun osaltani tulla enää mitään, koska menin ihan sekaisin siitä enkä enää osannutkaan toimia. Vaikkei kyseessä ollutkaan kuin noin yksinkertainen asia, niin silti.

Olen levoton, rauhaton, ärsyttäväkin välillä :D Eräs työkaverini osaa käsitellä minua hyvin, jos minulla alkaa mennä ns. liian lujaa, hän keksii minulle kaikenlaisia pikkuhommia kuten tyyliin "käyppäs hakemassa lehti laatikosta" tms., joilla saan ajatukset katkaistua ja huomion kiinnitettyä muualle. Toisaalta pystyn myös olemaan hyvinkin luova ja toimia silloin kuin pitää, eli ei tämä pelkästään huonoja juttuja aiheuta. Sanotaan kuitenkin näin, että minun elämäni on täynnä itsehillintää, kontrollointia ja itseni kurissa pitämistä, paljon suuremmassa määrin kuin tavallisilla ihmisillä. Jatkuvasti joudun käyttämään suurimman osan voimistani siihen, etten esim. töissä ala karjua jollekkin mummolle tai omaiselle tms.

Tekstistä tuli pitkä, pahoittelut siitä, ja kiitos jos joku sen jaksoi loppuun lukea, itsekin tätä kirjoittaessa puuhastelin välillä kaikkea muuta :D On myös monia muita, millä tavoin tämä minulla ilmenee, mutta tässä nyt murto-osa, vähän valotusta. Toki lisää saa kysyä, ja vastaankin minkä osaan. Lääkitystähän minulla ei ole. 

5 kommenttia:

  1. Tärkein unohtu xD Nimittäin UNOHTELU! En pysty muistamaan asioita vaikka kuinka yritän. Joudun kirjoittamaan ne ylös moneen kertaan, mutta se onkin eri juttu, että muistanko lukea niitä. Kaikki tapaamiset, asiat, kaikki meinaa unohtua.

    VastaaPoista
  2. Oi... Ihan kuin kirjoittaisit miun elämästä. Tsemppiä meille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon jäi kirjottamatta, mitä nyt jälkeenpäin tuli mieleen, pitänee tehä jatko-osaa jossai kohtaa, kuha uuen inspiraation saa :D Sitä nimenomaan, tsemppiä, ja kyl myö hei pärjätää!

      Poista
  3. Diagnosoituna ei ole ADHD:tä mutta osaan kyllä samaistua tekstiin. Kouluaikoina oli ihan mahdontonta istua penkissä 45min ja yrittää keskittyä siihen opettajan jaaritteluun.
    Jos edessä on kyn, pahvinen kahvikuppi tai mikätahansa, on sitä pakko hipelöidä ja naksutella ja pitää ääntä, levoton kun on..

    VastaaPoista