I Survived Because the Fire inside Me Burned Brighter than the Fire Around Me

Ai tätä vuotta pitäis miettiä? Tää vuosi on ollut raskas, niin henkisesti kuin fyysisestikkii. Paljon asioita on tapahtunut, hyviä sekä huonoja, enemmän valitettavasti niitä huonoja. 

Tammikuussa hajosin tuhansiin pieniin siruihin, en edes tiennyt sellaista kipua olevan olemassakaan, mutta niin vain on, ja sekin on koettu. Kesti monta kuukautta nousta ylös. Tammi-helmikuun vaihde oli pahin, jos et muista, käy lukemassa alla olevasta linkistä teksti, josta ahdistus oikein huokuu. Yritin myös muokata itsestäni toisenlaista toisen ihmisen takia, ei toiminut. 

Helmikuun ahdistusteksti

Helmikuussa tein myös lopullisen päätöksen irtisanoutua vakipaikasta, mikä on ollut paras päätös ikinä, en ole päivääkään katunut, ja tuskin tulen katumaan. Elämänlaatu parani samantien huomattavasti. 
Helmikuussa alkoi taas kaulakin turpoilemaan ihan kivasti, vaikka vasta marraskuussa leikattu (ja viikko siitä aivan samannäköinen kuin olikin, tammikuussa tilanne näytti paremmalta). Helmikuussa myös eräs ihminen, jota ystäväksi kuvittelin, alkoi kiristämään, että jos en tee niin ja näin, hän alkaa levittelemään minusta juttuja. No, miutahan ei kiristetä, enkä hypännyt pillin mukaan, ja jutut lähti liikkeelle. Samalla hän poisti itse itsensä täysin elämästäni, eikä ole minulle enää MITÄÄN. Jos näemme, hän on ilmaa. Oma valinta. Sitäkään en ole katunut hetkeäkään, että tämä ihminen on poistunut myrkyttämästä ilmaa (ei siis kuollut, mutta you know). 

Maaliskuussa oli viimenen työpäivä, ja voi että olin onnellinen. Melkein heti pääsinkin uuteen paikkaan töihin, jossa olen edelleen ja toivottavasti vielä pitkään. Nahkabyysatki tuli ostettua, ja ne on vaa 😍

Pääsiäinen menikin sitten vituiksi kuin jeesuksella (mielensäpahoittajat, älkää vaivautuko). Näin kahta ihmistä, joita en olisi halunnut nähdä, toinen yllämainittu joka on ilmaa ja toinen jonka takia hajosin. KAIKKI haavat samantien auki, juuri kun olin pääsemässä jaloilleni, ja ei muuta kuin sama ruljanssi alusta. Sen jälkeen valvottiinkin monta yötä putkeen, kun ei unta ajatusten pyöriessä ja ahdistuksen kasvaessa saanut. Uskottelin jopa itelleni, että kaikki hyvin, kyllä mä pärjään, mutta nähdessäni erästä lähelle päässyttä ihmistä ja hänen kysyessä "Onks siul Hellu kaikki hyvin?" jouduin toteamaan itsellenikin, että ei muuten ole, nyt kusee ja pahasti. Ainut mikä auttoi jaksamaan eteenpäin sillä hetkellä, oli työpaikka joka oli (on) loistava. 

Huhtikuussa käytiin myös magneetissa, ja todettiin että kappaskehveliä, leikataanpas sitten vielä kolmannen kerran, ja tällä kertaa Hyksissä. 
Tatuoinninkin otin, mukamas vaa hinta-arvioo kävin kysymässä :D 

Huhtikuun lopussa, viikkoa ennen vappua erään ystävän tehdessä vähän temppujaan, tarttui matkaani J, mikä on nostanut monen mutkan kautta ylös, ja siinä se vielä mukana roikkuu eikä eroonkaan oikein pääse :D :D <3 

Kesällä käytii Rockfesteillä,ja iha hito kiva reissu, vaikka olinki koko reissun kuskina ihanan antibioottikuurin ja poskiontelon tulehuksen kanssa. 

Autokin ollut pitkin kesää rikki. 

Koko kevät, kesä ja syksy on menny riidellessä ja tapellessa. Ei J:n kanssa, vaan erään toisen. Joskus tekisi mieli kirjoittaa ja avautua niistä, mitä tämä ihminen tekee, mutta vielä toistaiseksi olen hiljaa. Ja ei, minä en ole se, joka on riidellyt, olen vain (taas kerran) joutunut kaiken paskan keskelle. Rankkaa henkisesti, ja nyt alan olla todella loppu. Sovinto tehty, kuinka pitkään se kestää?

Elokuun alussa käytiin Leevin kanssa lastenlääkärillä, joka piti olla läpihuutojuttu ADHD-diagnoosia varten. Ollaan siis ravattu tutkimuksissa ainakin vuoden päivät, ja KAIKKI työntekijät puoltaa sitä, mutta lääkäriksi sattui ihminen, joka ei ko. sairautta ymmärrä. Keskittymisvaikeudet kun häviää iän myötä (ai minkä iän, kun ei 30voo hävinnyt) ja jos pärjää koulussa, ei voi olla ADHD:ta -_-  Nii, ja alottihan se vauva myös koulun.

Marraskuussa leikattiin kaula kolmannen kerran. Haava tulehtu, ja repäisi mennessään kaulavaltimon rikki. Kiireellisesti uusintaleikkaukseen.  Omissa tiedoissa lukee "Yksi suuri vuoto ja useita pieniä"ja "poistettu kaulan sisältä runsaasti hyytynyttä verta ja mätää". Teho-osastolla ollessa halusin soittaa äidille, kun oma puhelimeni oli jäänyt matkalle, ja sanoin vielä, että voin soittaa itse, kun kuitenkin puhumaan pystyn. Täti halusi kuitenkin soittaa ja aloitti puhelun "no se on tämä ja tämä ihminen teho-osastolta. Älä nyt säikähä, mutta siun tyttäres on täällä" Siinä vaiheessa olinkin, että eiiiiiiiiii näin :D 
Uusintaleikkauksen jälkeen jäikin nieluun asti auki oleva reikä, jota paranneltiin useamman viikkoa, ja nyt torstaina tikit poistettaessa todettiin jäljellä olevan enää nuppineulanpään kokoinen reikä.

Päivä uusintasairaalareissun jälkeen ajoin kolarin. 

Voin kyllä sanoa, että rankkaa on ollut ja paljon tapahtunut, ja toivon, todella TOIVON, että  ensi vuosi olisi edes vähän helpompi, nyt kuitenkin kaksi erittäin henkisesti rankkaa vuotta takana. Että niitä parempia vuosia sinne muillekkin <3 

Road to the Hell

Kerrankin ei tarvitse pitkään miettiä mistä kirjoittaa, sen verran vauhdikasta on viimeisen 1,5 viikon aikana ollut. Vähän ehkä jo liiankin vauhdikasta, jopa minun makuun. Toki olen aina sanonut etten elä kolmeakymmentä pidemmälle, mutta tarvitseeko sitä nyt aloittaa? 

Kaikkihan lähti siitä, kun minut leikattiin hyksissä keskiviikkona 21.11. Leikkausta oli odotettu jo vuosi (koko prosessi kestänyt 10 vuotta) ja nyt vihdoin sen aika koitti. Kovin oli kipeä olo kun torstaina 22.11 pääsin pois, mutta itse halusin vieraasta kaupungista pois.

 Kaula turposi aivan järkyttävän kokoiseksi ja kivut olivat valtavat. La-su välisenä yönä kivut olivat niin kovat, että synnytys ja hammassärky ovat lasten leikkiä siihen verrattuna. Aloin melkein toivoa jo, että olisivat jättäneet kokonaan herättämättä leikkauksen jälkeen. Yhtäkkiä kipu loppui, ja sain jopa kaksi tuntia nukuttua, jolloin heräsin siihen, että sänky oli patjoja ja peittoja ja kaikkia muita myöten litimärkän verestä. Ei koskenut läheskään enää kaulaan joka oli myös puolta pienempi kuin illalla. Ei muuta kuin kaula pakettiin ja menoksi. 

Sunnuntaina alkoi kaulasta nousta pahaa hajua, mutta edelleen vuoto veristä. Maanantaina eritys olikin niin pahan hajuista, että meinasi itsellä taju lähteä ja eritys oli kellertävän ruskeaa. Soittoa päivystykseen, jossa hoitaja ärähteli miksi aika varattu hänelle eikä suoraa lääkärille. Hän sai järjestettyä lääkärin paikalle joka käski suoraan korvapolille ja sieltä sain hevoskuurin antibioottia kolmesti päivässä. Lääkkeet mukaan ja kotiin. 

Tiistaina käytiin tyhjentämässä J:n kämpästä viimeiset tavarat ja loppusiivous tekemässä, jolloin onnistuin jälleen kerran saamaan polven pois paikoiltaan kontatessani pitkin lattioita ja roskakaappia pestessäni. Sattuu muuten ihan perkeleesti ennen kuin muljahtaa takaisin paikoilleen. Onneksi meni. 

Keskiviikkoiltana iski jälleen aivan järkyttävä kipupiikki kaulassa joka kesti noin tunnin ja hävisi. Kerkesin olla 10min makuuasennossa kun ihmettelin miksi kaula on märkä ja totesin haavan vuotavan runsaasti. Kaulassa oli myös sormenpään kokoinen reikä. Saimme hetkeksi haavan tyrehtymään mutta vuoto alkoi uudestaan. Hetken mietin pienen hysterian alkaessa vallata mieltä, että mitä teen ja päätin että päivystykseen on pakko mennä, kun kuitenkin pari tuntia jo vuotanut eikä loppua näy. Ainoana kortillisena oli yksin lähdettävä, eikä ole ikinä tuntunut matka kotoa niin pitkältä, varsinkin kun kaulassa on tunne, että se räjähtää hetkellä minä hyvänsä. Auton jätin vielä jonkin matkan päähän sairaalalta ja kävelin loppumatkan, ettei auto jää sakkopaikalle. Vähän ennen kolmea olin päivystyksessä, ja puoli neljä olinkin jo leikkaussalissa valmisteltavana nukutukseen ja leikkaukseen, kun olikin vähän valtimo päässyt tulehduksen myötä repeämään. Seuraavana aamuna heräsin kymmenen maissa teholta joka ikinen reikä täynnä letkuja. Jonkin aikaa sain kiukutella, ennen kuin suostuivat ottamaan nenämahaletkun ja katetrin pois.

Teho-osaston lääkäri oli aivan ihmeissään, kun näin nopeasti ja näin hyvin joku toipunut tuollaisesta operaatiosta, ja totesi, etten ole tehovalvonnan tarpeessa, vaan laittoi siirron osastolle. Antibioottia meni 8 kertaa vuorokaudessa, kahta eri sorttia. Kipuja ei ollut enää ollenkaan, jota lääkärit myöskin ihmettelivät. Seuraavana päivänä lääkäri totesi minun olevan kotikuntoinen, ja toivotti hyvää matkaa kotiin, jatketaan antibioottia suun kautta ja haavanhoito päivittäin sairaalalla. Haava on alkanut paranemaan hyvin, ja kunhan pohja saadaan kuntoon, voidaan reunat ommella uudestaan.

Elämän piti siis alkaa näyttää jo valoisalta, ja tänään saatiinkin kaikennäköistä aikaseksi, kunnes päätettiin lähteä käymään ystävän tyttären synttäreillä. Melkein olimme jo perillä, kun aivan yhtäkkiä lähti mutkassa, peilijäässä olevalla tiellä auton perse irti tiestä, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Vauhdin olin onneksi hiljentänyt jo reilusti ennen mutkaa. Alueella on 80 rajoitus, mutta siinä kohtaa vauhtia on ollut max 50, josko sitäkään. Siinä kohtaa, kun huomasin auton menevän kohti koivua, totesin tämän olevan tässä ja laitoin silmät kiinni. Sen jälkeen kuului vain puff, ja silmät avattua, totesin meidän olevan kunnossa, auto tosin ei ollut. Ilmeisesti jonkin sortin suojelusenkeli ollut paikalla, kun ei olla siihen koivuun osuttu, potkaissut vain auton kylkeen, että ei tänään. Onneksi. Myös auton jäljet jäässä näyttivät menevän suoraan kohti koivua. Kummallekkaan ei käynyt mitään sen suurempia, ja peltiä saa aina uutta, mutta silti vähän harmittaa.

Ei kahta ilman kolmatta eikä kolmatta ilman paria, että mitähän vielä, pari puuttuu vielä niin on yhtälö täysi... Joku yrittää nyt selkeästi päästä eroon, mutta hei vittu se elää vieläkin! Tietääpähän ainakin elävänsä kun aina sattuu ja tapahtuu. Varsinkin sattuu.

Eniten vituttaa kaikki

Nyt on todellakin sellainen olotila, että pakko päästä tekemään vitutus-listaa. Osa on jopa ehkä pilke silmäkulmassa kirjoitettu, ymmärrys on lukijan vastuulla. 

Miuta vituttaa tää minun kaula. 
Vituttaa leikkaushaavan paha tulehtuminen. 
Vituttaa antibioottikuuri. 
Miuta vituttaa myös se, et jos kuuri ei pure huomiseen mennessä, joudun osastolle. 
Vituttaa tää jatkuva kipu. 
Vituttaa kiskoo jatkuvasti kipulääkkeitä.
Vituttaa myös, että koska miuta koskee koko ajan, oon ihan ihmishirviö muille. 
Vituttaa et miks miut on ylipäätänsä herätetty siitä nukutuksesta, tää kaikki paska olis jääny kokematta. 

Vituttaa olla kiukkunen.  
Vituttaa nii kovi et itkettää. 
Vituttaa et itkettää. 

Vituttaa ku en oo nukkunu ke-to välisen yön jälkeen yhtää. 
Ja varsinkin se vituttaa, ku J:llä soi aamulla kello 75tuhatta kertaa, ja toine kääntää vaa kylkee. Varsinkaan ku et ite oo saanu nukuttua. Seuraavalla kerralla lentää ikkunasta pihalle. Ukko sekä puhelin.
Vituttaa se hiton ärsyttävä pimputus siinä. 
Torkutus vituttaa. 
Vituttaa, ku valehtelin aiemmi. Oonha mie nukkunu. La-su välisenä yönä nukuin 3-5 välillä KAKSI tuntia. 

Vituttaa se et vituttaa. 
Vituttaa tehä tällästä listaa. 
Vituttaa olla tekemättä ku sit ei pääse purkamaan. 

Sohvaki nitisee ja paukkuu. 
Kaula haisee nii pahalle et itseä oksettaa. 
Hyvä pyyhekki piti heittää tänää roskii.
Tabletilla on iha hiton ärsyttävää kirjoittaa ku se kirjoittelee puolet omiaan ja toisen puolen keksii omia sanoja. 
Poikiaki on ikävä, mut nyt just en ehkä kykene niitten kanssa touhuamaan. 
Naispuoliset, itsekkäät eksät vituttaa. 
Vituttaa ko alkaa just väsyttää tosi kovi, ja ajatus sängyssä pelkästä pyörimisestä saa kierrokset nousemaan saman tien. 
Ei auta, antibioottia naamaa ja pakko lähtee yrittämään. Tai pyörimään. Huomenna ollaan taas viisaampia ja toivon mukaan vähä tää vitutuski helpottanut. 

Mansikkarahkakakku

Pitkästä aikaa tulee laitettua leipomisjuttujakin, kun sattu J:n pojan synttärit tilemaan eteen. Rahaa ei juurikaan ole, joten tarjoilut jäi vähäisiksi, muttei vieraitakaan ollut pyydetty kuin kourallinen niin riittivät oikein hyvin. 

Pitkän aikaa sain miettiä pääni puhki, mitä ihmettä oikein teen, kun kaiken täytyy olla gluteenitonta sekä maidotonta. Meinasikin kaupassa tulla J:n kanssa jo sanomista, kun vihdoin löyty gluteeniton tuote, mutta se ei ollutkaan maidoton ja toisinpäin. Löytyihän sieltä sitten lopulta, ja miun mielestä ihan kohtuu onnistuneet tarjoilutkin. 

Selailin Ranteita myöjen taikinasa - blogia, kun sieltä löytyy todella hyviä gluteenittomia ohjeita, ja löysinkin erään rahkakakun ohjeen, jota sovelsin omasta takaa ihan jonkin verran. 

Ylläolevasta ohjeesta poiketen laitoin pohjaan 300g maidottomia ja gluteenittomia täytekeksejä täytteineen,jotka ovat maultaan kuin dominoita ja puolikkaan sijasta koko purkillisen bonaa (tai pilttia tms.), makuna persikka ja banaani. Pohjasta tuli hyvä, eikä ollenkaan liian löysä. 

En myöskään laittanut ohjeen mukaisesti tomusokeria vuoan reunoille, vaan jätin sen pois. 

Täytteen kohdalla joutui miettimään enemmän, sillä kaikki maidottomat tuotteet eivät ole gluteenittomia. Käytin siis Kaslinkin Aito kauravispiä (valitettavasti kerkesin purkin heittämään roskiin ennen kuvausta, joten linkin takaa löytyy) sekä Alpron Go On mansikkarahkaa

vispikerman ja rahkan sijasta, samoja määriä käyttäen. Korvasin fariinisokerin tavallisella sokerilla, kun se unohtu kaupasta ostaa. Mansikatkin unohdettiin ottaa sulamaan, joten niitä ei väliin tullut, vain päälle. Leksa auttoi kakun teossa ja Leevi koristelussa. 

Täytyy kyllä myöntää, että vaikka itse sanonkin, kakusta tuli hyvä, vaikken ole liivatetta jauheena käyttänytkään aiemmin, vain levyinä. Hyvin hyytyi ja kesti kasassa sekä maistui vieraille. 

Alunperin oli tarkoitus tehdä myös kanapiirakkaa, mutta J:n käytyä kiireessä kaupassa, oli ottavinaan grillimaustetta (otti siitä hyllystä missä piti olla), mutta ottikin jotain Masala-maustetta, ja oli sitä kerennyt kanoihin heittämään, joten ensin vedet silmistä valuen ja tukehduttuani, kanat ottivat lentoa roskiin. Ei oikein kaneli ja neilikka käynyt kanan kanssa yhteen :D Tarvikeaineet olivat vähissä, ja yritin miettiä, että mitäs sitten keksitään, löysin gluteenittoman marjapiirakan ohjeen. Pohjaan käytin gluteenittomia kaurajauhoja sekä Juustoportin kauramaitoa, ja tuli oikein hyvä ja kuohkea piirakka. Marjoina käytin karviaisia, kun niitä sattui pakkasessa olemaan. Päälle vielä vaniljakastiketta, joka kruunasi piirakan. 

What's your superpower?

Rupesin tossa yks päivä miettimään ja kattelemaan vanhoja kuvia ja aika järkyttävää kateltavaa. Ihan jo senkin takia, että on 20kg enemmän painoa, mutta noin niinkuin muutenkin. Kuvista heijastuu todellakin, että hyvinvointini on vaakalaudalla, ja nyt ei puhuta krapulasta. 

Otetaan esimerkiksi minun häät vuodelta 2012. Päivä, jolloin morsiammen pitäisi olla onnellisimmillaan. Näyttääkö tämä ihminen siltä, että olisi onnellinen? Minusta ei. Ei aitoa hymyä, silmät huutavat apua jota ei tule. Ja edelleen, ei ole J:stä johtuvaa, tuolloin minulla oli erittäin huono olla, ja sainkin diagnoosin keskivaikea masennus. 

 

Seuraava kuva on otettu 2017 elokuussa. Ei vieläkään näytä hyvältä.

23.2.2018 alkaa jo pikku hiljaa helpottamaan, kun sain ison kiven pois sydämeltä. TUona päivänä en tiennyt miten päin olisin ollut, niin paljon helpotti. 

Ja siitä ollaankin päästy tähän ❤️↓

 

Aika iso muutos mun mielestä, niin fyysisesti kuin henkisestikin :) 

Once In a lifetime you meet someone Who changes everything

Lueskelin noita edellisiä tekstejä, ja tuntuu menevän ajatukset aika samalla kaavalla, mutta antaa mennä vaan 😄 Enköhän kohta keksi jotain uuttakin puheenaihetta.

Välillä tulee mietittyä, että mitäs jos en olisi tavannut tiettyjä ihmisiä elämässäni, olisiko asiat paremmin? Olisinko vielä naimisissa, se melkeen (palaneen) pullantuoksuinen perheenäiti? Asuisinko vielä omistusasunnossa oman pikku perheeni kanssa? Olisiko elämä onnellista ja seesteistä?

Ei, ei olisi, enkä olisi, sillä niinä vuosina unohdin täysin oman itseni ja sen, kuka tai mikä oikeasti olen. Minusta muotoutui vain joku "muottiin sopiva", mutta se oli kaukana itsestäni, haamu. En ole sellainen ja se kulutti voimavaroja -110%. Nämä "tietyt ihmiset" saivat minut muistamaan/löytämään sen vanhan, OIKEAN Hellun sieltä syvältä, jonne se oli hautautunut. Alkoi löytymään voimaa jaksaa eteenpäin, alkoi löytyä toisella tavalla elämäniloa.

Tällä hetkellä parisuhteessa ollessani pelkään sitä, että kadotan taas itseni täysin, varsinkin jos tulee normaaleja muutoksia, joita parisuhteessa ollessa yleensä tulee väistämättä eteen, ennemmin tai myöhemmin. Tuleeko minusta jälleen se sama haamu? Vai onnistunko tällä kertaa paremmin kun tiedostan asian? Ei voi tietää, aika näyttää, enkä sitä juurikaan stressaa, vaikka takaraivossa naputtaa kyllä. Virheistäkin voi oppia, mutta onko nämä ne virheet joista olen tällä kertaa oppinut vai vaaditaanko muutama uusinta, että menee perille?

Oman itsensä kadottaminen on aika mielenkiintoista. Se hiipii salakavalasti, pikkuhiljaa, huomaamatta, sitä ei itse edes tajua ennenkuin on usein liian myöhäistä. Siitä johtuen olen yrittänyt painottaa muillekkin, että tehkää niin kuin hyvältä tuntuu. Jos joku asia tuntuu pahalta, se EI SILLOIN KANNATA. Esim. jos parisuhteessa molemmilla on huono olla, eikä mikään auta, miksi väkisin jatkaa? Se ei palvele ketään, varsinkaan sinua itseäsi ja kostautuu jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin. Tai vaikka työpaikassa.

Eli toisin sanoen olen kiitollinen näille ihmisille, jotka herättivät minut, ja toivat "takaisin elämään". Ilman heitä en seisoisi tässä pisteessä pää pystyssä jossa olen nyt. He tietävät sen kyllä itse, vaikken sitä aina osaakkaan sanoa.

Everything I Am, You Helped Me to Be

Pitkästä aikaa (moneen moneen vuoteen) on tunne, että olen vihdoin täysin oma itseni. En ole enää hukassa, niinkuin olen ollut, tuntuu, että olisin vihdoin löytänyt paikkani maailmassa, ja tätä tunnetta on ollut jo useamman viikkoa. Takapakkia tulee toki välillä, niinkuin muutenkin normaalisti elämässä tulee, mutta niistä selvitään, niistä päästään yli. 

Innostuin taas hetkellisesti käymään lenkkeilemässä. Jos vanhat merkit paikkansa pitää, se innostus kestää viikon ja lopahtaa siihen 😃 Kävin ostamassa itselleni ihan juoksupökät ja -paidan, kengät pitäisi vielä saada hommattua. 

Tänään käydessäni juoksemassa, mietiskelin sitä, miten paljon olen oikeasti vuodessa muuttunut. Muutenkin, kuin pudottanut painoa tai miten jaksan juosta pidempään. Henkisesti nimittäin. Vuosi sitten en voinut kuvitellakkaan lähteväni päivänvalossa lenkkeilemään, saati ihmisten näkyville. Aina piti odottaa, että on pimeää, tai mennä johonkin syrjään missä ei liiku muita ihmisiä, ettei kukaan vain näe, miten läski yrittää epätoivoisesti äheltää. Ei toimi tänä päivänä. Keskellä päivää, ihmisten ilmoilla ja kadulla 💪 Jos jotakuta häiritsee, antaa häiritä, voin näyttää vaikka persettä perään, että siinä on, ihaile sitä. Aika voittajafiilis, täytyy kyllä sanoa. 

Olen myös muutenkin paljon itsevarmempi kuin ennen. En halua pukeutua säkkiin, enkä piiloudu kotiin neljän seinän sisälle. Menen ja olen, teen niinkuin tykkään. Seison selkä suorana. En juokse pelkkää ajatusta karkuun, että joku näkee. Nähkööt. Kauhistelkoot. Saakoot traumoja. Mutta minä olen tässä ja minä riitän. Minä kelpaan. Olen oma itseni. Mulla on hyvä olla, varsinkin henkisesti. Mä olen vahva. Ja selviän mistä vaan. 

Ai mitäkö mulle on tapahtunut? Muuta ei tarvittu, kuin että päätin alkaa elää itselleni. Poistin myrkylliset ihmiset ja asiat elämästä, mikä onkin ollut suurin tekijä. Löysin ihmisen niiden myrkkyjen tilalle, joka jaksaa tukea ja olla läsnä, ja varsinkin rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. Ennen kaikkea, hyväksyy minut. Elän päivän kerrallaan, en turhaan murehdi huomista. Yritän unohtaa ja sulkea mielestäni muiden ihmisten puheet (ei ole helppoa kyllä). Näillä pääsee jo aika pitkälle, loppu on itsestä kiinni 💋😘💪

Mun koti ei oo täällä

Jostain syystä viime aikoina on taas tullut hirveä vietti muuttaa. Siis ihan nyt alkuun, vihaan muuttamista todella paljon, en millään tavalla nauti siitä. Nyt on alkanut taas maa polttaa jalkojen alla ja pitäisi päästä "jonnekkin muualle". Olen kuin mustalainen joka vaihtaa paikasta toiseen, viettäen kiertävää elämää (ihan nyt ketään millään tavalla loukkaamatta!),paikoilleen jääminen on kamalaa. Ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ole ollut "kotia" moneen maailman vuoteen. En edes muista milloin viimeksi olisin jossain ollut "kotona". Omakin tekisi mieli ostaa, muttei se ole mahdollista kun
 a) en saa lainaa
b) Mitä jos sekään ei ole sitten koti ja alkaa kyllästyttää?

And it's me.... 

Jostain syystä se maaginen aika on vuosi, kun alkaa polttelemaan siirtyminen muualle. Tässä olen asunut kohta kaksi vuotta, ja viimeisen vuoden on jatkuvasti käynyt mielessä taas muualle jatkaminen.

Loppujen lopuksi tämä on aika stressaavaa kun ei sitä kotia ole ja missään ei ole hyvä olla. Kuitenkin tykkään tästä asunnosta kun on tilaa ja pihaa, mutta silti, lähtövietti on valtava. Jossain vaiheessa se muuttuu niin painavaksi, että alkaa ahdistaa,ja siihen ahdistukseen ei auta muu, kuin lähteminen.  Joku joskus ehdotti, että kun vaihtaa järjestystä, niin se auttaisi lähtöhaluihin kun on jotain "uutta". Juu ei auta, kokeiltu on 🙄

Ehkä nyt jään kuitenkin niitä asuntoja katselemaan, ja mietin seuraavaa kirjoitusta, joka on ehkä hyvinkin painavaa ja kipeetä asiaa, jos saan sen päässäni muotoiltua julkaisukelpoiseksi. Hyvät viikonloput kaikille 😘

It's going To be Hard. But Hard is not impossible.

Eksät. Nuo ihanat, kamalat eksät. Jokaisella niitä on, poislukien ne harvat onnelliset, jotka ovat aloittaneet lapsena seurustelemaan ja ovat edelleenkin yhdessä. On hyviä eksiä ja on huonoja, ja ihan täysin oma lukunsa ovat katkeroituneet eksät. 

Siitä pääsenkin aiheeseen, joka tällä hetkellä itseäni ärsyttää suunnattomasti, kun ollaan niin katkeroituneita erosta (vaikka olisi itse halunnut erota), niin miksi pitää yrittää hankaloittaa toisen elämää? Varsinkin jos toisella on uusi, niin silloin yritetään tehdä kaikkensa, että saadaan lyötyä kiilaa väliin, ns. kapuloita rattaisiin. Jos vielä haikaillaan toisen perään, niin luuleeko sitä sillä keinolla saavansa toisen takaisin, että on mahdollisimman hankala? En vain näe, mitä sillä voitetaan, mistään suunnasta. Ihmisistä tuntuu tulevan aivan hirviöitä eron myötä. 

Miksi ei voi olla iloinen toisen puolesta? Ketään kun ei voi omistaa, niin eihän sitä toista voi vain pitää varalla, heitänpä ensin pihalle, ai nyt sillä on uusi, haluanpa takaisin koska tuo on minun 😳 Se. Ei. Vaan. Mene. Niin. Ei todellakaan! Toisella ihmisellä ei voi leikkiä (tai ainahan sitä voi, mutta.....) ja pompotella miten itse haluaa. Itse olen siinä suhteessa hyvinkin erilainen, koska olisin todella iloinen jos minun entiseni  löytäisi uuden, olisin onnellinen hänen puolestaan. 

Ja varsinkin jos pariskunnalla jotka eroaa, on yhteisiä lapsia, siinä onkin helvetti valmis samantien. Lapsilla on helppo pelata ja kiristää toista vanhempaa "jos et tee näin, et näe lasta/en hae lasta" 😣 ai jumavitunlauta! Ne lapset eivät ole mitään pelinappuloita joilla pelata toista vanhempaa vastaan! Ei ikinä! Itse olen sen verran onnellisessa asemassa, että me olemme saaneet sovittua ilman riitoja poikien olemiset ja haut, eikä tarvitse tapella siitä, että jos toinen ei tee niin tai näin, niin passaa tulee muksujen kautta. Vierestä olenkin joutunut seuraamaan useampaa eronnutta pariskuntaa, joissa toinen vanhemmista kiristää toista lapsen kustannuksella tai tekee jotain muuta paskaa lapsen kautta. Se on ihan hirveää katseltavaa. Ja säälittävää, todella. Kun ei enää muuta keinoa keksitä toisen hallitsemiseen. Mun arvostus niitä ihmisiä kohtaan laskee kyllä täysin, jotka alkavat lasten kustannuksella pelaamaan. Näen punaista enkä voi sietää yhtään, samantien hirttää kiinni. Se kertoo vain siitä, ettei niistä lapsista oikeasti välitetä.  Ne pienet ihanat (ja raivostuttavat 😂❤️) ihmeet ovat täysin syyttömiä vanhempien ongelmiin, ja joutuvat välillä kantamaan hirveän isoa taakkaa, kun rakastavat molempia, eivätkä halua kummallekkaan pahaa mieltä aiheuttaa. Lapsien täytyy saada olla lapsia, ei vanhempien välisiä pelinappuloita. Piste! 

Nyt lopetan tämän avautumisen ja alan valmistautumaan tähän uuteen viikkoon huomattavasti paremmalla draivilla. Varsinkin kun on joku kenen kanssa sitä viikkoa jatkaa ❤️

Every man needs that one bitch In his corner

Hihityttää. Naurattaa. Hymyilyttää. Mitä ihmettä? Nyt on jotain pahasti pielessä, eihän tällänen voi olla mahdollista. Muutaman viikon ollut suht onnellinen. Asiat järjestyy, paistaa se päivä risukasaankin. Sydämeni osuman sai, eiku... 😅

Mulla menee ihan hiton hyvin. Tän hetkinen duunipaikka on ihan loistava, vaikka nyt neljän viikon pakkoloma onkii ku ei oo duunia, mut en meinaa stressata yhtään, otan loman kannalta. Viimeiset kolme vuotta olen stressannut niin paljon pelkästään työn takia, niin nyt se on loppu. Parisuhteeseenkin jotenkin ihmeen kaupalla eksyin 😃

Ollaan J:n (taas se J, liekö enne 😆)  kanssa tunnettu jo vuoden päivät, alunperin ystävän synttäreillä tavattiin, mutta erään toisen ystävän pikku järjestelyiden takia eksyttiinkin enemmän saman seuraan.  Senkin piti olla pelkkää hetken huvia, vähän hauskanpitoa tähän elämään, mutta jotenkin se lipsahti ihan muuhun, vaikka kivenkovaan vannoin ettei niin tule tapahtumaan, etten laske enää ketään sydämeeni. Pyysin ensin antamaan aikaa, mutta minut tuntien kaikkitännehetimullenyt toteutui taas 😂  Vanhan akan piti ottaa itselleen oma toyboy  😆Toistaiseksi en päivääkään ole katunut. Toivon myös ettei tarvitsekaan, en ehkä kestä enää yhtään sydämeen iskettyä kolhua...

Myös pojat tykkäävät todella kovin J:stä. Vaikka minulla säätöjä sun muita suhteita on ollut enemmän ja vähemmän, on J ainut kenet olen lapsille esitellyt tai ylipäätänsä heidän eteen vienyt. Pojat oikein odottavat milloin pääsevät leikkimään ja näkemään J:n ja A:n kanssa.

Välillä vaan tuo oma pää tekee omia temppujaan, liikaakin. En uskalla luottaa mihinkään pidempään, saati ajatella pidemmälle kuin ns huomiseen, joka niinkuin aiemmin kirjoitin, kaikki mistä välitän tai ovat tärkeitä, viedään jossain kohtaa minulta pois enkä sitä kestä. Ja koska pääset tekee noita temppujaan, niin myös perseilen enemmän kuin olisi tarpeen, yrittäen ajaa toista pois. Mieluummin lähtee tässä vaiheessa kuin myöhemmin...

Pään temppuihin kuuluu myös, että syöminen lähti täysin lapasesta. Tai ennemminkin voisi puhua syömättömyydestä.... En pitkään aikaan syönyt juuri mitään, korkeintaan aamupalan ja senkin väkipakolla. Painoa lähtikin 10kg neljässä viikossa, kun duunissa kuitenkin tuli 12000-14000 askelta/pv. Jokainen kerta, kun söin yhtään mitään, tuli paha olo ja mieli alkoi tehdä oksentamaan. Sille tielle en onneksi lähtenyt, mutta kaukana se ei ollut. Nyt on onneksi ollut jo vähän parempaan suuntaan syömisen kanssa, se jopa onnistuu ilman pahoinvointia. Pahimmassa vaiheessa peiliin katsoessa ei tullut kaunis näky vastaan, poskiin oli ilmestynyt lommot ja silmät olivat kuopalla. Tälläkin hetkellä tunnen huonoa omaatuntoa joka ikinen kerta kun jotain suuhuni pistän, tuntuu että joudun selittelemään muille miksi juuri sillä hetkellä syön.

Muuten minulla on tällä hetkellä hyvä olla. Kuinka kauan, sitä en tiedä, mutta etenen päivän kerrallaan ja kovasti yritän luoda luottamusta toiseen. Helppoa se ei ole, mutta edellisistä olen yrittänyt sen verran oppia, että nyt yritän puhua asioista ja miltä tuntuu/ajattelen, mitä en ole ennen tehnyt kun on ollut helpompi sulkeutua oman kuoreensa ja pitää asiat sisällä. Opettelua joka päivä, ja kärsivällisyyttä vaaditaan.

A Good Death is Better than a Bad Life

Ihan ensimmäiseksi, pahoittelen vaivaa blogin lukemiseen pääsyyn, mutta tämä teksti varsinkin on sellainen, ettei ole tarkoitettu kaikkien silmille, ja haluan päästä purkamaan asioita ns. paremmin. Itseäni varten tätä blogia pidän ja kirjoitan, joten haluan vähän tietää kuka minun syvimpiä ajatuksiani lukee, eli koittakaa kestää :) 

Mie oon tehny elämässäni paljon hölmöyksiä ja täysin idioottimaisia päätöksiä, mut irtisanoutuminen vakkaripaikasta oli kyllä miun elämäni paras ja fiksuin päätös. Ei ole enää sitä joka päivästä ahistusta, kun pitää töihin lähteä. Sanoinkin tänään uudessa työpaikassa, että en edes muista, milloin viimeeksi olisi ollut fiilis, että töihin on kiva lähteä, ettei se vituta ja ahdista suunnattomasti kun lähdön hetki koittaa. Siis tottakai on eri asia, jos on tunne, ettei nyt jaksaisi lähteä töihin, ainahan sitä on olevinaan parempaa tekemistä, mutta se on ihan eri asia. Harmittaa vaan, että kolme vuotta olen heittänyt elämästäni ns. hukkaan voiden pahoin. Valitettavasti en ole todellakaan ainut joka ko. paikassa voi huonosti, melkein voisin väittää, että 7/10 työntekijästä on joko loppuunpalanut tai muuten vain väsynyt ja vittuuntunut työpaikkaan, ettei vika ole pelkästään minussa.

Alunperinhän kun vakkaripaikan sain, ilmoitin, etten ota sitä vastaan, sillä he halusivat kirjoittaa nollasopparin (mikä on saatanasta!), eikä minun ole järkevää paikkaa vastaanottaa pitkän työmatkan takia. Meni pari viikkoa eteenpäin, kun minulle soitettiin, että tule vaan, kyllä saat täydet tunnit, vaikka sopparissa lukisi mitä. Tyhmyyksissäni otin paikan vastaan, ja selvisi etten tule täysiä tunteja saamaan (kommenttina olikin jo ensimmäisellä työviikolla, että "et tule ikinä saamaan täysiä tunteja, tai koko talo menee konkurssiin ja kellään ei ole töitä"), niinkuin en saanutkaan. Työvuorotkin olivat ihan älyttömiä, välillä neljän tunnin takia piti ajaa 52km/suunta, tai vaihtoehtoisesti ensin käytiin tekemässä pätkäaamu ja sen jälkeen yövuoroon, eli kilometrejä olisi tullut melkein 200 päivää kohden. 

Olin tänään erittäin yllättynyt, kun tämänhetkinen pomo tuli antamaan positiivista palautetta minun työskentelystä, kun oli sitä muilta kysellyt, että miten pärjään (HYVIN! :) ). Aikaisemmassa paikassa saimme usein kuulla, miten huonoja työntekijöitä me olemme, ja että tekisi mieli pistää pillit pussiin kokonaan ja firma nurin. Ei ehkä ihan hirveästi muutenkin vähäistä motivaatiota nosta. Myös jos yritit jotain parannusta/muutosta/epäkohtaan puuttumista tms ehdottaa kehoituksena tuli "jos ei kiinnosta, tossa on ovi, täällä ei ole pakko olla töissä." Asia harvinaisen selvä, ja niin loppujen lopuksi tein. 

Kaiken huippu minulle oli se, kun minut haukuttiin koko talon yhteisessä henkilökuntapalaverissa kaikkien edessä pystyyn, miten olen pilannut työpaikan maineen laittamalla leipomuksieni kuvia nettiin. Varoituksellakin uhattiin, ja edelleen kaikkien työntekijöiden edessä. Myös minun blogia oli käyty työporukan kesken lukemassa ja facebook-profiiliani tutkailtu porukalla. Blogi oli julkinen, eli sitä sai lukea kuka tahansa, mutta facebook-profiilini ei todellakaan ollut. Eikä sillä, ei minulla facebookissa mitään niin salaista ollut, kyse on kuitenkin periaatteesta. 

Mutta nyt, nyt minulla on ihana työpaikka, jossa viihdyn todella paljon <3 Ja vaikkei se ole kuin sijaisuuksia, niin ei haittaa, nautin joka hetkestä jonka siellä voin olla. Voin taas hengittää. Voin olla iloinen. Laulan. JA NE TÄYDET TUNNIT (ja melkein puolet lyhyempi työmatka)! Tästä alkaa uusi elämä, paremmat tuulet ja virheestäni todellakin oppineena, EI ENÄÄ IKINÄ NOLLASOPPAREITA. 



Pusuja ja viikonloppuja 😍