keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Sanottavat sanottuna


Taas on minun mieleni musta
Taidan potea masennusta
Tahtoisin kerrankin olla rautaa
Mutta mä kaivan itselleni hautaa
En saa missään arvostusta
Taitaa päässäni olla kusta
En pysty enää nukkumaan
Minä olen valmis kuolemaan

Viekää minut mielisairaalaan
Pukekaa minut pakkopaitaan
Vääntäkää minulle rautalangasta
Koska muuten en mitään tajua
Minä olen mielenvikainen
Ja aina vainoharhainen
Tahdon olla parempi ihminen
Yhteiskuntakelpoinen

En tahdo palata eiliseen
En usko parempaan huomiseen
Joku itsetuntoa nakertaa
Ja minun mieltäni varjostaa
Tiedän että yksin jään
Tähän tyhjään elämään
En jaksa enää välittää
Koska mulla ei oo mitään hävittävää

Näin alkaa Raaka-Aineen Yhteiskuntakelpoinen - laulun sanat, ja tuntuu kolahtavan jollain tasolla. Musta ei saa yhteiskuntakelpoista mitenkään, ei milloinkaan. Mä olen kuin atomipommi, tuhoan kaiken tieltäni, oli se hyvää tai pahaa, tarkoituksellista tai tarkoituksetonta, halusin tai en. 

En tosiaankaan usko enää parempaan huomiseen, sellaista ei ole. En välitä. Ja silti välitän, välitän niin paljon, että tuntuu kuin sydämestä revittäisiin pala irti joka kerta kun loittonen. Kuin hengitys lamaantuisi. 

Mä olen luonut ympärilleni muurin, piiloutunut sen muurin sisään, eikä kukaan pääse sen läpi, työnnän kaiken lähestyvän pois. Hetken yritin linnoituksen muureja laskea, ei kannattanut. Todennäköisesti hukun omaan vallihautaani. Yksin.

Toisaalta olisi hyvä, jos olisi vielä vanhoja kunnon mielisairaaloita. Tai lähinnä viittaan "Prinsessa"-tyyppiseen paikkaan. Mullekkin olis tehty lobotomia jo kauan sitten, mikä oliskin suhteellisen hyvä, kun ei tarvitsisi enää tuntea. Sen kuin olisi vaan, välinpitämättömänä. Ei tarvitsisi tuntea vihaa, ei inhoa, ikävää, kaipausta, ei mitään. Jäisihän toki ne ilon ja onnen tunteet kokematta, mutta ne on niin kaukaisia  ja harvinaisia muistoja, ettei niitä ehkä osaisi enää kaivatakkaan, kun ei muista miltä ne tuntuvat.

On päiviä, jolloin kadun sitä, että lähdin sairaalaan, kun kaulavaltimo repesi. On päiviä, jolloin jaksan vielä taistella, vaikkakin vähenemässä määrin. Ne on niitä pieniä hetkiä, joista on tullut kuin ns. henkireikä ja pelkään, että ne pienetkin hetket häviää. Ne pienet hetket, jolloin tunnen oloni hyväksi ja turvalliseksi, ehkä jopa onnelliseksi. 

Mä olin hukkumaisillani, ja yritin huutaa apua, etten jaksa enää räpiköidä pinnalle, että olen väsynyt, muttei sitä huutoa kuultu. Nyt en enää jaksa edes räpiköidä, kellun pinnalla ja odotan milloin vajoan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti