Liian ruma rakkauteen?

Mä olen paljon saanut kuulla sitä, miten olen "liikaa kaikkea"; liian lihava, liian ruma, liian vanha, liian nuori, liian temperamenttinen, liian hullu, liian kiltti, liian tyhmä, liian lapsellinen, liian aggressiivinen.... Listaa voisi jatkaa loputtomiin, kaikkea siis "liian". Milloin tulee se hetki, kun olen sopiva tai riittävä, enkä olisi liikaa? Kuka ylipäätänsä on itse riittävä määrittelemään sen, mikä on liikaa tai liian vähän?

Ensinnäkin tuohon ulkonäkökysymykseen. Joku, kuka on toisen mielestä hirveän ruma ja lihava saattaakin toisen silmissä olla juuri se unelmien tyyppi. Ulkonäölleen harvemmin itse minkään mahtaa, jos ei laita miljoonia kauneusleikkauksiin, mutta noin niinkun muuten. Siihen toki voi vaikuttaa aika pitkälti itse, oletko lihava vai laiha, mutta miksi muokata itseään jonkun TOISEN takia jos itsellä on hyvä olla ja viihtyy omassa kehossaan? Omalta kohdalta voin kyllä todeta, etten todellakaan viihdy omassani saati tämän pärstän kanssa, mutta eipä se ole kenenkään toisen asia sitä mainostaa, olkoot katsomatta.

Toiseksi ikä. "Ethän sinä mistään mitään ymmärrä kun olet liian nuori, saati että tietäisit oikeasta elämästä mitään"  Voi terve... Näitä onkin hyvä huudella, kun ei ole mitään käsitystä mitä toinen on aiemmin joutunut käymään läpi. Olkoon ikä mikä tahtojaan, ikinä,huom IKINÄ et voi mennä toisen puolesta puhumaan koska et voi tietää. Joku hyvinkin nuori ihminen on saattanut joutua kestämään todella rankkoja juttuja, kun taas joku vanhempi ei ole kokenut juuri mitään.

Ja kolmanneksi luonne. Kyllä, olen kaikkea yllämainittua, mutta liian? Jälleen kerran, kuka sen määrittelee, minkä verran saa ihmisellä olla temperamenttia, ettei leimaannu siihen, että sitä on liikaa? Kuinka paljon sitten on sopivasti? "Ehkä sie joskus löydät jonku joka on yhtä hullu ku sie" "Liian hullu, en pystyis olemaan" Aha,no selvä.

Sitä en ymmärrä, miksi juuri sinulla on olevinaan oikeus lytätä toisen itsetuntoa? Se valitettavasti jättää ikuiset arvet, ja tästä voin puhua kokemuksen syvällä äänellä. Kuka määrittelee, että juuri SINÄ olet sopiva, etkä juuri SINÄ ole se, joka on "liian kaikkea"? Onko sinulla itselläsi niin paha olla, että on pakko päästä sanomaa muille? Vai oletko vain yksinkertaisesti niin itseäsi täynnä, että vain SINÄ olet täydellinen eikä kukaan muu? Valitan, jokaisessa meistä löytyy vikoja, myös sinusta. Jos ei ole oikeasti mitään hyvää sanottavaa, ole silloin hiljaa.

Minulla on ruvennut päivä päivältä taas vahvistumaan tunne, etten ole mitään, että olen täysin yhdentekevä, ja rasite kaikille. Eikä tämä ole mitään itsesäälipaskaa että yhyy kukaan ei tykkää minusta (muah :D ),vaan pelkkiä ajatuksia, korvien välissä tapahtuvaa liikettä. Kyllä tämä vielä iloksi muuttuu, taitaa olla syksy ja pimeys kun vetää mieltä matalaksi.

Koittakaa sanoa joka päivä jollekkin jotain positiivista ja olla ystävällisiä toisianne kohtaan, joskus se pienikin sana, jota et itse edes ehkä huomaa, saattaa pelastaa toisen päivän :)