Tulin, näin ja hävisin, mutta siksi koska itse tahdoin niin. Kiitos teille rakkaat, että elää sain kuten halusin.

Oon viime aikoina miettinyt paljonkin kuolemaa, ja sitä, et mitä itse haluan, kun joskus aika jättää. Ikään kuin sillä mitään merkitystä minulle enää siinä vaiheessa on, mutta parempihan se on, ettei omaisten ja läheisten tarvitse niin paljoa vaivata päätään. Moni voi ajatella, että mitä se nyt tommosia, nuor ihminen, mutta kun koskaan, IKINÄ, ei voi tietää miten elämä heittelee, ja mitä voi käydä, sen on varsinkin kuluva vuosi opettanut. 

Ensinnäkin, mun hautajaiset ei oo mitkään itkuvirsikemmakat. Muistella voi ja pitää, mutta jos on jotain sanottavaa tai vaikka sitä itkettävää, tehkää se kun elän, kun sillä on vielä merkitystä. Ja kyllä, hautajaiset, arkkuun vaan, jotta ihmisillä on paikka missä käydä vaikka mintut haudalle kaatamassa. Kiva jos joskus kynttilänkin muistaa sytyttää. MUTTA. Koska kammoan ajatusta aivan mielettömästi elävältä hautaamisesta, haluan haudalleni kellon, joita joskus näkee vanhoista ajoista kertovissa elokuvissa. Kellon, jossa on naru mikä menee arkkuun, että voin sitä sitten kilkuttaa, jos sattuisi vahinko käymään, etten olekaan viimeistä hengenvetoani vetäissyt. 

Hautajaisiini haluan soitettavaksi Timo Rautiaisen Vastavirtaan-biisin, koska ne sanat osuu ja uppoaa. Toki voi olla hyvinkin, että elän satavuotiaaksi (epäilen!) ja mieli muuttuu moneen kertaan, mutta nää on ainakin tämän hetkiset fiilikset, koska kuten sanoin, ikinä ei voi tietää. Sen takia pitääkin elää jokainen päivä, kuin se olisi viimeinen, ei märehtien että voivoi ja katkeroituneena, vaan täysillä, tehdä niinkuin hyvältä tuntuu. Aina se ei kannata, mutta onpahan ainakin eletty. Sen takia en juurikaan kadu mitään, vaikka olenkin paljon ehkä vääriä valintoja tehnyt, mutta toisaalta, olisin katunut sitä, että oikeasti siellä kiikkustuolissa harmittaisi elämätön elämä. 

Se on kumma, miten nämä tekstit alkavat muotoutua yöllä. Tämäkin alkoi syntyä mielessä, kun olin jo sängyssä, juuri unen rajamailla, ja eihän siinä auttanut muu kuin kirjoittaa saman tien puhelimeen ylös, että voi myöhemmin tänne blogiin siirtää. Tämä ei siis ole mitään, että olisin masentunut tms. vaan ihan pelkkää pohdintaa mitä haluan. 

Hatullinen pastaa

Tää on taas niitä hetkiä ku mun pää huutaa mulle. Koko ajan. Vitun tyhmä, helvetin idiootti, etkö edes sitä osannut, eikö susta ole mihinkään, täysin turha kapistus. Listaa vois jatkaa loputtomiin. Mun pää on mun pahin vihollinen, koska se huutaa mulle eikä anna anteeks virheitä. Mä en SAA epäonnistua, mun TÄYTYY olla kaikessa hyvä ja pärjätä, tavoitteet on asetettu pilviin. 

Oon taas viime aikoina kysynyt monesti, et miksi juuri minulle on pitänyt tulla tämä helvetin aivovamma, oonko edellisessä elämässä ollut niin paha, että nyt rangaistaan tämän kanssa. Ja kyllä, aivovammalla tarkoitan ADHD:tä, koska sitä se minulle on. Tästä on turha kenenkään loukkaantua, koska näin MINÄ tämän asian koen.  Hyvin harvoin se aiheuttaa mitään hyvää, en vieläkään ole monen vuoden jälkeenkään keksinyt positiivisia vaikutteita mitä se minulle tekisi, pelkkää huonoa. ADHD:n takia mä kusen AINA omat asiani, ja välillä muidenkin, tavalla tai toisella. 

Mä haluan olla tavallinen, niinkuin normaalit ihmiset. En mä ole pyytänyt tälläistä, ja ei, en ole oppinut sen kanssa elämään vielä 30 vuoden aikana. Välillä toki naurattaa omat toilailut tms, mutta useimmiten ei. Ja tässä palataan taas siihen vitun idioottiin, epäonnistuit TAAS. 

Jopa mun keskenmenosta pää huutaa. Ja ei, en missään tapauksessa ole sitä mieltä, että tää kirous liittyis siihen millään tavalla, niille ei minkä maha, vaan se jälkipuinti. Mun pää huutaa mulle siitäkin, et vitun idiootti, kun edes lapsia et osaa tehdä. Ja ei, en kuule ääniä päässäni, en ole skitsofreeninen. Olen vain liian ankara itselleni, kun en anna mahdollisuutta virheisiin. 

Mä vihaan mun ADHD:ta. Mä vihaan sitä, ettei se anna mulle mahdollisuuksia olla tavallinen. Mä vihan sitä, et sen takia mun pitää jatkuvasti suorittaa jotain ja mieluummin onnistua täydellisesti, tai olen täysin epäonnistunut. Mä vihaan sitä, ettei mun ihmissuhteet onnistu, koska ADHD:n takia en osaa pitää suutani kiinni tai käyttäytyä kuten ihmiset. Mä vihaan sitä, et ADHD:n takia mä en saa mahdollisuutta elää ilman jatkuvaa draamaa, tai vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Elää NORMAALIA elämää. Mä vihaan sitä, kun ihmiset ei ymmärrä. 

Mentally fucked up

Mä olen viime aikoina ollut väsyneempi. Väsyneempi niin fyysisesti kuin psyykkisestikkin. Elämänilo tuntuu kadonneen. Tai ei voi puhua viime aikoina, on tätä jatkunut jo jonkin aikaa. Mistään ei tunnu saavan kiinni, eikä iloa juuri tunnu olevan vaikka periaatteessa kaikki pitäisi olla hyvin, ainakin melkein. Mitään varsinaista syytä ei tälle jatkuvalle väsymykselle pitäisi olla. Ja sen tiedän, että tällä kertaa se ei todellakan johdu työpaikasta. 

Ahdistuskohtauksetkin ovat alkaneet tehdä paluutaan, joita ei ole ollut puoleentoista vuoteen. Niitäkin on nyt muutamat tulleet. Se on sellainen helvetti, mihin en halua takaisin. Käyt esim. kaupassa ja yhtäkkiä joku alkaa puristaa kurkkua, pakko päästä pois, en selviä. 

Olen jatkuvasti äkäinen ja kärttyinen, itkuherkkäkin. En vain jaksa. Mikään ei kiinnosta. Seison kuilun reunalla, vaikka onneksi sentään reunalla, eikä pohjalla, joten toivoa vielä on. Nimenomaan vielä. Milloin tulee se viimeinen tuulenpuuska joka tönäisee minut alas? 

On mulla sentään jotain tavoitteita tälle niin sanotulle elämälle. Olen vakaasti päättänyt, että vielä hommaan oman asunnon. Ainut, että se vaatii sen, että alan tehdä kahta työtä, jotta saisin edes vähän säästöön. En vain tiedä, kuinka jaksan tehdä kahta työtä, jos nyttenkin olen jo aivan poikki? Vaan pakko se on yrittää, muuten tavoite ei ikinä onnistu. 

Mä en halua siihen suohon takaisin, jossa olin viime vuoden alussa, mutta en tiedä onko enää voimia taistella sinne joutumista vastaan. En myöskään halua ahdistuskohtauksia takaisin, ne rajoittavat elämää liikaa. Haluan jälleen olla oma itseni ja saada iloa pienistäkin asioista. Haluan elää. 

Palokuntajuttuja

Hetkeen ei ole taas kirjotuskärpänen puraissut, ollut sen verran seesteisempää elämää. Tai itseasiassa ei ole 😅 On ollut keskenmeno (tai itseasiassa kaksi peräkkäin, toinen ei vain kestänyt niin pitkälle, että olisi ollut tiedossa), hirvi potkaisi auton keulaan kun sen verran läheltä käytti ja humalapäissään korkkarijuoksua, joka ei ihan kovin hyvin päättynyt sekään (kuten arvata saattaa) 😆

Että kirjoittamista olisi kyllä, niistä ehkä myöhemmin. Nyt haluan kuitenkin paneutua oman harrastukseni kehumiseen, josko se samalla poikisi vaikka lisää jäseniä. Ja vaikkei, kehun silti, koska aihe on minulle tärkeä. 

Olen harrastanut 21 vuotta VPK:ta, ja kaiken sen ajan ollut samassa palokunnassa. Mihinpä sitä hyvää vaihtamaan. On oltu nuoriso-osastossa, hälytysosastossa, kouluttamassa nuoriso-osastoa ja tällä hetkellä vaikutan naisosastossa joka on kaikkea muuta kuin pitsinnypläystä. Paljon olen ollut myös nuorten leireillä mukana, joissa tapaa myös muita kuin oman alueen jäseniä. Hälytysosastoonkin olen harkinnut palaamista, se jääköön nähtäväksi antaako kantti myöten siihen. 

Ennen kaikkea hyvän harrastuksen lisäksi olen saanut paljon uusia tuttavuuksia ja jopa ystäviäkin palokunnan kautta. Jostain syystä "meidän porukkaan" on vaan helppo tulla mukaan. Meillä Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson alueella on vaan sellainen porukka ja yhteishenki, että kuka vaan pääsee "sisälle". Ketään ei katsota kieroon (tai ainakaan anneta sen näkyä), jokainen on omanlaisensa loistava persoona ja kaikki otetaan vastaan. Yhteishenki on ihan käsittämätöntä ja sen huomaa varsinkin leireillä missä kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Jopa moni ns. ensikertalainen on sanonut, että yllättynyt miten hyvin otetaan vastaan ja porukkaan pääsee. Näinhän se on, eikä helpolla eroonkaan pääse 😂 Ja kun on kerran päässyt, ei haluakkaan päästä eroon. 

Palokunnasta saa myös paljon muutakin, kuin niitä ystäviä. Oppii mm. uusia taitoja alkusammutuksesta hälytyksien muonitukseen (lähinnä naisosastossa). On ensiapua, sammutusharjoituksia, hydraulisten pelastusvälineiden käyttöä ja paljon paljon muuta. 

Olen huomannut tässä viime aikoina, että itselläni on myös "itsevarmuus" jonkin verran lisääntynyt. Leireillähän olen jo vanha tekijä, ja aina löytyy juttuseuraa. Päätin kuitenkin niin sanotusti repäistä, ja lähteä aivan tuosta vain puskista meidän alueliiton risteilylle, jonne ei ole meidän omasta palokunnasta ilmeisesti ketään lähdössä. Normaalitilanteessa en olisi todellakaan lähtenyt, "kun ei ole meiltä ketään, ja mitenhän pärjään muiden ihmisten kanssa ja lässynlää". Aina pitää olla joku "tuttu tukipilari" johon turvautua, vaan nyt ei ole. Ja vielä oudommalta minun suustani kuulostaa lause "aina sieltä joku tuttu löytyy. Jos ei ole, tehdään uusia tuttavuuksia!". Että mitenkä? MINÄ lähtisin tutustumaan uusiin ihmisiin vapaaehtoisesti?? MINÄ, jolle se on aina ollut iso kynnys 🙀 Ehkä se kertoo siitä, että alan olla itsevarmempi tai sitten vain porukasta johon on helppo liittyä, mene ja tiedä. 

Suosittelen todellakin kaikille palokuntajuttuja. Ihan jo pelkästään uusien tuttavuuksien, LOISTAVIEN tuttavuuksien takia. Ja sen yhteishengen. Kannattaa ainakin pari kertaa käydä katsomassa ja kokeilemassa, olisiko se juuri se oma juttu, mutta missään tapauksessa ei kannata torpata heti tyhjältä kädeltä, ennen kuin kokeilee.  

3 out of 4 voices in my head want to sleep. The other want to know if penguins have knees!

Mä olen välillä miettinyt näitä erilaisia nukahtamiskeinoja, varsinkin nyt kun tämä taas on tapetilla (nimim. 3 yötä taas valvottu). Kokeiltu on vuosien mittaan kaikenlaista, nuijanukutus taitaa olla ainut jota en ole vielä testannut. 

Ihan voidaan aloittaa jo lääkkeistä. Varsinaisia unilääkkeitä en ole syönyt, mutta rauhoittavia joskus lääkäri määrännyt, että niiden avulla on sitten helpompi nukahtaa. Joo, onpa tosiaan 😒 En tiedä liittyykö sekin ADHD:hen, mutta ne boostaa. Täysin siis odotettua tulosta päinvastoin. Muistan joskus sairaalassa ollessani menossa leikkaukseen, tuli hoitaja antamaan rauhoittavaa esilääkitystä, 10mg Diapamia. Reilu puoli tuntia, lähemmäs tuntia antamisen jälkeen tultiin hakemaan leikkaukseen, ja siellä se Paajanen pyörii ja pomppii sängyllä kuin väkkärä, että jeeeee koska mennään? Täti ihmettelemään, että eikö minulle annettu esilääkitystä ollenkaan, juu kyllä annettiin, näin se vaan minun elimistössä toimii. 

Myös Melatoniinit on aivan huuhaata. Joillain toimii, mulla ei. Ja kyllä, kokeiltu on kauemmin kuin päivän. Tai kaksi. Tai seitsemän. Sama kuin karkkia söisi, joten antaahan olla syömättä. 

Hengitysharjoituksiakin joskus kokeilin koska "opettele hengittämään oikein ja nukahdat vain parissa minuutissa!". Aha. Kokeilin. Lopputuloksena paha olo ja alko pierettää. Nukuttamaan ei kyllä pistänyt.

Kirjaakin on luettu, se monesti toimiikin, muttei aina. Nyt  ei ole viime päivinä toiminut sekään. Toissailtana luin kirjan kannesta kanteen, ja silti valvoin koko yön.

Olen myös mennyt vasta kuolemanväsyneenä nukkumaan. Kappas kummaa kun sen pään saa tyynyyn, niin DING! Jo loppui väsymys.

Kahvia en juo kuin todella harvoin iltakuuden jälkeen. En myöskään tupakoi (enää). Nousen ylös sängystä hetken (yleensä tunnin) pyörimisen jälkeen enkä kyttää kelloa. Ei auta. En myöskään usko mihinkään luontaistuotteisiin, joten ne ei silloin toimikkaan. Myöskään mitkään rauhoittavat laineenliplatukset tms ei toimi, koska ääniherkkänä täytyy olla TÄYSIN hiljaista. Jopa keittiössä oleva seinäkellon tikitys häiritsee suunnattomasti.

Ja entäs nämä mielikuvaharjoitukset? Mietitty on, jos vaikka ja mitä.

• Lampaiden laskeminen: Muahahahahahahahahah!! Joo... Yksi lammas, kaksi lammasta, kolme siikaa, seittämäntoista karitsaa, 86 puumaa. Ja katos vaan, nyt tuli taas yksi lammas, joka kompastu siihen aitaan minkä yli oli hyppimässä, ja koko jono perässä. Ei jatkoon.
  

• Hyppynarulla hyppiminen: 1, 2, 3, 4 voi vittu voitteko pyörittää kunnolla eikä niiku penistä helikopterina heiluttas! PALO! 

• Kelluminen esim vedessä: Hetken aikaa kestää sitä kellumista paikallaan, ja voi miten ihanaa. Kunnes tulee se lokki joka paskantaa suuhun ja sähköankerias puree perseestä. Se siitä rauhallisuudesta.

• Pelkän mustan näkeminen: Joo ei tästä taida tarvita edes kertoa enempää....

• JA SE PERKELEEN JUKEBOKSI! Tärähtää muuten soimaan ihan tasan taatusti juuri sillä hetkellä kun yrität käydä nukkumaan, ja soittaa varmaan koko soittolistan läpi. 

Jatkan tuon lambadan kuuntelua päässäni ja koitan suoriutua töihin. Muille kivaa ens viikkoa 😍

It's Really Hard to Keep Calm, When You're Obviously Jealous

Jälleen kerran olen saanut todeta, että minussa on pakko olla jokin vika. Viime aikoina on paljonkin aiheuttanut hämminkiä useissa ihmisissä, kun en kyttää J:n jokaista liikettä, se ei ole olevinaan normaalia? 

Ei minulla ole tarvetta soitella joka minuutti tai edes tunti perään, että missä ja mitä ja kenen kanssa ja miksi. On minkä on, kenen kanssa tahtojaan. Toki kiva jos välillä ilmottaa, että nyt menee aikaa tms, muttei minulle tarvitse mitään sen kummempaa selontekoa tehdä. Jos soitankin, niin yleensä minulla on jotain ihan asiaakin, enkä silloinkaan kysele. Se on koettu epänormaaliksi, ilmeisesti en siis välitä. 

Sama juttu puhelimien kanssa. Ei minun tarvitse lukea toisen viestejä, tai tietää kuka soittaa, ei ne minulle ole. Sekin on kait olevinaan epänormaalia. 

Olen ymmärtänyt, että luotto toiseen olisi aivan normaalia, mutta ilmeisesti ei. Jos ei voi toiseen ihmiseen luottaa sen vertaa, niin ehkä on silloin parempi olla yksin. Ja kyllä, myös itse olen joskus muinoin kokenut petetyksi tulemisen tunteen, mutten siitä jaksa katkeroitua ja leimata kaikkia ihmisiä samanlaisiksi. 

Ei minua kiinnosta, jos toinen menee kavereidensa kanssa, siinähän menee. Tai kiinnostaa tietyllä tavalla toki, mutta ei sillä tavalla, että tarvitsisi jokaisesta paikan- ja seuranvaihdosta selontekoa tehdä. 

En siedä kyseistä edes omalle kohdalleni, miksi siis tekisin niin toiselle? Kovasti kysellään, että "mitä se akkas sanoo kun oot toisen naisen seurassa? mie ainaki olisin ihan tosi mustasukkanen eikä se kävis laatuu ollekaa". Öö, niin? Mikäs minä olen toisen naispuoleisista kavereista sanomaan, kun itselläni suurin osa ystävistä on miehiä :D 

Minun mielestäni enemmänkin luonnotonta, ja jopa sairasta on se, että tutkitaan toisen puhelimesta kaikki viestit ja puhelut, mitä ja milloin puhunut kenenkin kanssa ja vedetään omat tulkinnat asioista. Tai se, että jos toinen on jossakin, soitellaan jatkuvasti perään ja kotona murjotetaan viikkotolkulla, kun se kuitenkin on jonkun pillun perässä. Tai ihan jo perus juttelu naispuoleisen ihmisen kanssa on pettämistä. Joidenkin mielestä jopa kaupungilla ohikulkevan ihmisen vilkaisu. Mitä helvettiä?? 

Tästä olen joutunut kerran jopa huomauttamaan. Tai lähinnä se nauratti. Autossa istuessamme puhelin käännetään poispäin minusta, vaikken edes katso sinne suuntaan, kysyttäessä asiasta todetaan sen olevan vanha tapa kun aina on kytätty selän takana mitä toinen kirjoittaa. Tosiaan tervettä joutua aina elämään "pelossa", että toinen kyttää ja suuttuu, vaikkei aihetta olisi. 

Ehkä se sitten on niin, etten välitä toisesta. Ehkä pitäisi ruveta samanlaiseksi kuin mitä odotetaan. Harmi vaan, kun en osaa, täytyy siis opetella olemaan "normaali". Kuka sitten mitenkin normaalin käsittää.