Sanottavat sanottuna

Taas on minun mieleni musta

Taidan potea masennusta

Tahtoisin kerrankin olla rautaa

Mutta mä kaivan itselleni hautaa

En saa missään arvostusta

Taitaa päässäni olla kusta

En pysty enää nukkumaan

Minä olen valmis kuolemaan

Viekää minut mielisairaalaan

Pukekaa minut pakkopaitaan

Vääntäkää minulle rautalangasta

Koska muuten en mitään tajua

Minä olen mielenvikainen

Ja aina vainoharhainen

Tahdon olla parempi ihminen

Yhteiskuntakelpoinen

En tahdo palata eiliseen

En usko parempaan huomiseen

Joku itsetuntoa nakertaa

Ja minun mieltäni varjostaa

Tiedän että yksin jään

Tähän tyhjään elämään

En jaksa enää välittää

Koska mulla ei oo mitään hävittävää

Näin alkaa Raaka-Aineen Yhteiskuntakelpoinen - laulun sanat, ja tuntuu kolahtavan jollain tasolla. Musta ei saa yhteiskuntakelpoista mitenkään, ei milloinkaan. Mä olen kuin atomipommi, tuhoan kaiken tieltäni, oli se hyvää tai pahaa, tarkoituksellista tai tarkoituksetonta, halusin tai en. 

En tosiaankaan usko enää parempaan huomiseen, sellaista ei ole. En välitä. Ja silti välitän, välitän niin paljon, että tuntuu kuin sydämestä revittäisiin pala irti joka kerta kun loittonen. Kuin hengitys lamaantuisi. 

Mä olen luonut ympärilleni muurin, piiloutunut sen muurin sisään, eikä kukaan pääse sen läpi, työnnän kaiken lähestyvän pois. Hetken yritin linnoituksen muureja laskea, ei kannattanut. Todennäköisesti hukun omaan vallihautaani. Yksin.

Toisaalta olisi hyvä, jos olisi vielä vanhoja kunnon mielisairaaloita. Tai lähinnä viittaan "Prinsessa"-tyyppiseen paikkaan. Mullekkin olis tehty lobotomia jo kauan sitten, mikä oliskin suhteellisen hyvä, kun ei tarvitsisi enää tuntea. Sen kuin olisi vaan, välinpitämättömänä. Ei tarvitsisi tuntea vihaa, ei inhoa, ikävää, kaipausta, ei mitään. Jäisihän toki ne ilon ja onnen tunteet kokematta, mutta ne on niin kaukaisia  ja harvinaisia muistoja, ettei niitä ehkä osaisi enää kaivatakkaan, kun ei muista miltä ne tuntuvat.

On päiviä, jolloin kadun sitä, että lähdin sairaalaan, kun kaulavaltimo repesi. On päiviä, jolloin jaksan vielä taistella, vaikkakin vähenemässä määrin. Ne on niitä pieniä hetkiä, joista on tullut kuin ns. henkireikä ja pelkään, että ne pienetkin hetket häviää. Ne pienet hetket, jolloin tunnen oloni hyväksi ja turvalliseksi, ehkä jopa onnelliseksi. 

Mä olin hukkumaisillani, ja yritin huutaa apua, etten jaksa enää räpiköidä pinnalle, että olen väsynyt, muttei sitä huutoa kuultu. Nyt en enää jaksa edes räpiköidä, kellun pinnalla ja odotan milloin vajoan. 

You hate me? I hate me too

Itseinho. Se vie sulta kaiken. Ja mä todella tarkotan sitä, kaiken. Se tuhoaa kaiken hyvän jättäen jäljelle vain pelkkää tyhjyyttä. Tyhjyyttä ja synkkyyttä. Se vie viimeisetkin itsekunnioituksen rippeet.  Millään ei ole enää väliä,koska enhän ole sen arvoinen. Peilejä alkaa vältellä, ei näe enää mitään kaunista, pelkkää rumuutta. Ihmisiä alkaa vältellä, ei kestä toisten katseita. Alkaa ällöttää,tahtoo vain piiloutua maailmalta ja katseilta. Puheiltakin. Mieli alkaa mustua. Käytös alkaa muuttua itsetuhoiseksi.

Eräs rouva sanoi joskus hyvin oman elämänsä mottona ja toisiin ihmisiin suhtautumisena "jos ihminen tulee toimeen itsensä kanssa, se heijastuu myös muihin ihmisiin". Ei huono ollenkaan, täyttä totta. Jos et enää kunnioita itseäsi, vaan näet pelkkää vihaa itsesi ympärillä, se heijastuu myös muihin ihmisiin.

Mutta mikä johtaa siihen, ettei enää välitä? Mistä itseinho johtuu? Mistä se syntyy? Ehkä sulle on jo lapsena toistuvasti uskoteltu, ettet kelpaa. Ettei mikään riitä. Et ole mitään etkä varsinkaan osaa tai pysty. Ehkä sun ulkomuoto on muuttunut radikaalisti (lihominen/laihtuminen/vanheneminen yms yms yms). Tai sulle on käynyt jotain/tehty jotain traumaattista tms. Tai ehkä sulle on huudettu vitun läski, vitun huora, vitun lehmä. Tai ehkei sulle ole käynyt mitään. Se on vaan ajan saatossa syntynyt, salakavalasti hiipinyt ja pikkuhiljaa huomaamatta iskenyt. Siitä on tullut ominaista, etkä enää tiedä muuta ajattelumallia tai toimintatapaa. Se alkaa tuntua tutulta ja turvalliselta, ei enää uskalla edes ajatellakkaan muuta vaihtoehtoa koska pelottaa päästää irti, muutos pelottaa.

Millä itseinhoa voisi lieventää? Ainahan sitä sanotaan, että asenteesta se on vaan kiinni. Että kun vaan ajattelee iloisia asioita niin kyllä se siitä. Höpöhöpöhommia, sanonpahan vaan. Vaikka kuinka ajattelisi ihania sateenkaaria ja kauniita kukkasia (kielikuvia), se ei auta, jos "vika" on syvemmällä. Tai kun sanotaan, että olet hyvä just tommosena, mutta ei se mene niin. Jos sulla on vääristynyt kuva itsestä kaikin puolin (enkä nyt puhu pelkästä ulkonäöstä, vaan kaikesta, koko olemuksesta), niin se, että olet jonkun toisen mielestä hyvä (vai liekö sekin pelkkää lohdutusta, että tulisi parempi mieli), ei auta siinä, jos et riitä itsellesi. Muiden mielipiteillä ei ole väliä riitätkö vaiko et, vaan sillä, että riittäisi itselleen. Kaikki lähtee sisältäpäin. Jos sä olet ankara itsellesi, liian ankara, ja vaadit itseltäsi paljon, mutta ei silti riitä, niin missä vika? Auttaisiko terapia? Ulkonäön muokkaaminen? Oman itsensä ja sisimpänsä muokkaaminen? Vai auttaako mikään jos sisin on oikeasti kerennyt vuosien saatossa mustua täysin, se viimeinen valon pilkahdus on sammunut jo kauan sitten? Kun käytös on jo muuttunut kaikin puolin itsetuhoiseksi? Enkä nyt itsetuhoisuudella tarkoita konkreettisesti itsensä satuttamista, viiltelyä tai itsemurhaa tms, vaan myös monet valinnat joita tekee, joista tietää, että huonosti käy, ja silti ne tietoisesti tekee, lasketaan myös itsetuhoisuudeksi. Kun rankaiset itseäsi huonoilla valinnoilla, koska olet niin mustunut, että annat palaa vaan. Ja tämä johtaa taas siihen, että itseinho vie kaiken. Oravanpyörä on valmis.

Jokaisella on varmasti joskus hetkiä, kun inhoaa itseään, on vihainen jostain tekemästään mokasta, tai päiviä kun peilikuva näyttää suohirviöltä, mutta se kuuluu asiaan, ne ovat ohimeneviä. Jos se alkaa olla joka päiväistä, etkä enää löydä hyvää itsesi kohdalla mistään, alkaa olla keinot vähissä, silloin on apu tarpeen. Mikä apu toimii kenelläkin, sitä en osaa sanoa. Mikä sulla toimii, ei välttämättä toimi mulla ollenkaan.

I'm so tired my tired is tired!

Oon ollut taas pitkään tuuliajolla. Tuntuu etten löydä mistään satamapaikkaa mihin laskea ankkuria, mihin pysähtyä. Aivan kuin olisi eksyksissä. Osittain siihen eksymiseen varmasti vaikuttaa burn out, eli loppuun palaminen, jonka koin loppuvuodesta. Se on tehnyt jo keväästä asti tuloaan, mutta kun itselleen ei voi antaa lupaa olla heikko tai luovuttaa, sen loppujen lopuksi teki minun kroppani angiinan ja ystävien kera. Kun ei kerran muuten saa pysähtymään, täytyy kaataa koko akka kunnolla,ja pakottaa lepäämään. Viisi päivää pelkästään kuumeessa, joka ei laskenut ollenkaan koko aikana alle 37 edes kuumetta-alentavilla lääkkeillä, ja senkin jälkeen vielä pitkään huonossa kunnossa sairaslomalla kotona, joten pakostakin joutui lepäämään.

Loppuajan itkin töissä kun olin niin väsynyt ja loppu, eikä tällä kertaa todellakaan johtunut työpaikasta eikä varsinkaan työkavereista. Työkaveritkin huolestuivat ja silti en voinut myöntää todellista tilaa, vaan vakuutin kaiken olevan hyvin. Paremmin.

Tein myös yöt töitä. Siis kotona. Omassa sängyssä nukkuessa. Päätä särki koko ajan ja olin todellakin väsynyt. Koko kevään, kesän ja syksyn olen hoitanut aivan kaiken. Lasten asiat (tottakai!), bonuslapsen asiat (tämä sovittu, koska ei muuten homma toimi, ottamalla myös kaiken paskan ja haukkumiset ja KAIKEN vastaan bonuslapsen äidiltä), omat asiat, työt, kodin JA myös J:n asiat. Ei ihme jos ihminen palaa loppuun. Loppujen lopuksi en enää edes osannut pysähtyä, vaan oli koko ajan PAKKO jatkuvasti suorittaa ja tehdä jotakin.

Väsyin. Eksyin. Jouduin tuuliajolle. Olen hukassa enkä löydä edes itseäni tämän kaaoksen seasta. Olen siis kadottanut jopa itseni, enkä tunnista itseäni tämän romukasan seasta. Romukasa, ihmisraunio, mitä näitä nimityksiä löytyykään, tarkoittavat kaikki samaa. Vaikka nyt asiat ovat oikeasti paremmin tuon pakkolepäämisen jälkeen, olen silti itse ajelehtimassa kaukana ulapalla eikä maata näy missään suunnassa. Ja nimenomaan ajelehdin pelkän pelastusrenkaan varassa,  venekkin uponnut jo aikoja sitten.

En jaksa vieläkään tavata edes ystäviäni, kuin hyvin hyvin harvoin, silloinkin melkein pakotettuna. Käyn töissä ja istun kotona kaiket päivät. Kuulostaako minulta? Ei tosiaankaan.  Ja toki joku voi ajatella, että no sitä se ikä teettää kun rauhottuu kotia ja päläpälä, muttei se nyt ihan niinkään ole.

Ja kyllä tässä sitkutellaan eteenpäin, vaikka väkisin, jos ei muuta. Parempia päiviä on, mutta myös näitä huonoja kuten tämä. Täältä noustaan kyllä, niinkuin aina, en vain tiedä kuinka syvälle pitää hukkua ennen kuin se tapahtuu. Mutta jonain päivänä kyllä.