Ai tätä vuotta pitäis miettiä? Tää vuosi on ollut raskas, niin henkisesti kuin fyysisestikkii. Paljon asioita on tapahtunut, hyviä sekä huonoja, enemmän valitettavasti niitä huonoja.
Tammikuussa hajosin tuhansiin pieniin siruihin, en edes tiennyt sellaista kipua olevan olemassakaan, mutta niin vain on, ja sekin on koettu. Kesti monta kuukautta nousta ylös. Tammi-helmikuun vaihde oli pahin, jos et muista, käy lukemassa alla olevasta linkistä teksti, josta ahdistus oikein huokuu. Yritin myös muokata itsestäni toisenlaista toisen ihmisen takia, ei toiminut.
Helmikuun ahdistusteksti
Helmikuussa tein myös lopullisen päätöksen irtisanoutua vakipaikasta, mikä on ollut paras päätös ikinä, en ole päivääkään katunut, ja tuskin tulen katumaan. Elämänlaatu parani samantien huomattavasti.
Helmikuussa alkoi taas kaulakin turpoilemaan ihan kivasti, vaikka vasta marraskuussa leikattu (ja viikko siitä aivan samannäköinen kuin olikin, tammikuussa tilanne näytti paremmalta). Helmikuussa myös eräs ihminen, jota ystäväksi kuvittelin, alkoi kiristämään, että jos en tee niin ja näin, hän alkaa levittelemään minusta juttuja. No, miutahan ei kiristetä, enkä hypännyt pillin mukaan, ja jutut lähti liikkeelle. Samalla hän poisti itse itsensä täysin elämästäni, eikä ole minulle enää MITÄÄN. Jos näemme, hän on ilmaa. Oma valinta. Sitäkään en ole katunut hetkeäkään, että tämä ihminen on poistunut myrkyttämästä ilmaa (ei siis kuollut, mutta you know).
Maaliskuussa oli viimenen työpäivä, ja voi että olin onnellinen. Melkein heti pääsinkin uuteen paikkaan töihin, jossa olen edelleen ja toivottavasti vielä pitkään. Nahkabyysatki tuli ostettua, ja ne on vaa 😍
Pääsiäinen menikin sitten vituiksi kuin jeesuksella (mielensäpahoittajat, älkää vaivautuko). Näin kahta ihmistä, joita en olisi halunnut nähdä, toinen yllämainittu joka on ilmaa ja toinen jonka takia hajosin. KAIKKI haavat samantien auki, juuri kun olin pääsemässä jaloilleni, ja ei muuta kuin sama ruljanssi alusta. Sen jälkeen valvottiinkin monta yötä putkeen, kun ei unta ajatusten pyöriessä ja ahdistuksen kasvaessa saanut. Uskottelin jopa itelleni, että kaikki hyvin, kyllä mä pärjään, mutta nähdessäni erästä lähelle päässyttä ihmistä ja hänen kysyessä "Onks siul Hellu kaikki hyvin?" jouduin toteamaan itsellenikin, että ei muuten ole, nyt kusee ja pahasti. Ainut mikä auttoi jaksamaan eteenpäin sillä hetkellä, oli työpaikka joka oli (on) loistava.
Huhtikuussa käytiin myös magneetissa, ja todettiin että kappaskehveliä, leikataanpas sitten vielä kolmannen kerran, ja tällä kertaa Hyksissä.
Tatuoinninkin otin, mukamas vaa hinta-arvioo kävin kysymässä :D
Huhtikuun lopussa, viikkoa ennen vappua erään ystävän tehdessä vähän temppujaan, tarttui matkaani J, mikä on nostanut monen mutkan kautta ylös, ja siinä se vielä mukana roikkuu eikä eroonkaan oikein pääse :D :D <3
Kesällä käytii Rockfesteillä,ja iha hito kiva reissu, vaikka olinki koko reissun kuskina ihanan antibioottikuurin ja poskiontelon tulehuksen kanssa.
Autokin ollut pitkin kesää rikki.
Koko kevät, kesä ja syksy on menny riidellessä ja tapellessa. Ei J:n kanssa, vaan erään toisen. Joskus tekisi mieli kirjoittaa ja avautua niistä, mitä tämä ihminen tekee, mutta vielä toistaiseksi olen hiljaa. Ja ei, minä en ole se, joka on riidellyt, olen vain (taas kerran) joutunut kaiken paskan keskelle. Rankkaa henkisesti, ja nyt alan olla todella loppu. Sovinto tehty, kuinka pitkään se kestää?
Elokuun alussa käytiin Leevin kanssa lastenlääkärillä, joka piti olla läpihuutojuttu ADHD-diagnoosia varten. Ollaan siis ravattu tutkimuksissa ainakin vuoden päivät, ja KAIKKI työntekijät puoltaa sitä, mutta lääkäriksi sattui ihminen, joka ei ko. sairautta ymmärrä. Keskittymisvaikeudet kun häviää iän myötä (ai minkä iän, kun ei 30voo hävinnyt) ja jos pärjää koulussa, ei voi olla ADHD:ta -_- Nii, ja alottihan se vauva myös koulun.
Marraskuussa leikattiin kaula kolmannen kerran. Haava tulehtu, ja repäisi mennessään kaulavaltimon rikki. Kiireellisesti uusintaleikkaukseen. Omissa tiedoissa lukee "Yksi suuri vuoto ja useita pieniä"ja "poistettu kaulan sisältä runsaasti hyytynyttä verta ja mätää". Teho-osastolla ollessa halusin soittaa äidille, kun oma puhelimeni oli jäänyt matkalle, ja sanoin vielä, että voin soittaa itse, kun kuitenkin puhumaan pystyn. Täti halusi kuitenkin soittaa ja aloitti puhelun "no se on tämä ja tämä ihminen teho-osastolta. Älä nyt säikähä, mutta siun tyttäres on täällä" Siinä vaiheessa olinkin, että eiiiiiiiiii näin :D
Uusintaleikkauksen jälkeen jäikin nieluun asti auki oleva reikä, jota paranneltiin useamman viikkoa, ja nyt torstaina tikit poistettaessa todettiin jäljellä olevan enää nuppineulanpään kokoinen reikä.
Päivä uusintasairaalareissun jälkeen ajoin kolarin.
Voin kyllä sanoa, että rankkaa on ollut ja paljon tapahtunut, ja toivon, todella TOIVON, että ensi vuosi olisi edes vähän helpompi, nyt kuitenkin kaksi erittäin henkisesti rankkaa vuotta takana. Että niitä parempia vuosia sinne muillekkin <3
Kerrankin ei tarvitse pitkään miettiä mistä kirjoittaa, sen verran vauhdikasta on viimeisen 1,5 viikon aikana ollut. Vähän ehkä jo liiankin vauhdikasta, jopa minun makuun. Toki olen aina sanonut etten elä kolmeakymmentä pidemmälle, mutta tarvitseeko sitä nyt aloittaa?
Kaikkihan lähti siitä, kun minut leikattiin hyksissä keskiviikkona 21.11. Leikkausta oli odotettu jo vuosi (koko prosessi kestänyt 10 vuotta) ja nyt vihdoin sen aika koitti. Kovin oli kipeä olo kun torstaina 22.11 pääsin pois, mutta itse halusin vieraasta kaupungista pois.
Kaula turposi aivan järkyttävän kokoiseksi ja kivut olivat valtavat. La-su välisenä yönä kivut olivat niin kovat, että synnytys ja hammassärky ovat lasten leikkiä siihen verrattuna. Aloin melkein toivoa jo, että olisivat jättäneet kokonaan herättämättä leikkauksen jälkeen. Yhtäkkiä kipu loppui, ja sain jopa kaksi tuntia nukuttua, jolloin heräsin siihen, että sänky oli patjoja ja peittoja ja kaikkia muita myöten litimärkän verestä. Ei koskenut läheskään enää kaulaan joka oli myös puolta pienempi kuin illalla. Ei muuta kuin kaula pakettiin ja menoksi.
Sunnuntaina alkoi kaulasta nousta pahaa hajua, mutta edelleen vuoto veristä. Maanantaina eritys olikin niin pahan hajuista, että meinasi itsellä taju lähteä ja eritys oli kellertävän ruskeaa. Soittoa päivystykseen, jossa hoitaja ärähteli miksi aika varattu hänelle eikä suoraa lääkärille. Hän sai järjestettyä lääkärin paikalle joka käski suoraan korvapolille ja sieltä sain hevoskuurin antibioottia kolmesti päivässä. Lääkkeet mukaan ja kotiin.
Tiistaina käytiin tyhjentämässä J:n kämpästä viimeiset tavarat ja loppusiivous tekemässä, jolloin onnistuin jälleen kerran saamaan polven pois paikoiltaan kontatessani pitkin lattioita ja roskakaappia pestessäni. Sattuu muuten ihan perkeleesti ennen kuin muljahtaa takaisin paikoilleen. Onneksi meni.
Keskiviikkoiltana iski jälleen aivan järkyttävä kipupiikki kaulassa joka kesti noin tunnin ja hävisi. Kerkesin olla 10min makuuasennossa kun ihmettelin miksi kaula on märkä ja totesin haavan vuotavan runsaasti. Kaulassa oli myös sormenpään kokoinen reikä. Saimme hetkeksi haavan tyrehtymään mutta vuoto alkoi uudestaan. Hetken mietin pienen hysterian alkaessa vallata mieltä, että mitä teen ja päätin että päivystykseen on pakko mennä, kun kuitenkin pari tuntia jo vuotanut eikä loppua näy. Ainoana kortillisena oli yksin lähdettävä, eikä ole ikinä tuntunut matka kotoa niin pitkältä, varsinkin kun kaulassa on tunne, että se räjähtää hetkellä minä hyvänsä. Auton jätin vielä jonkin matkan päähän sairaalalta ja kävelin loppumatkan, ettei auto jää sakkopaikalle. Vähän ennen kolmea olin päivystyksessä, ja puoli neljä olinkin jo leikkaussalissa valmisteltavana nukutukseen ja leikkaukseen, kun olikin vähän valtimo päässyt tulehduksen myötä repeämään. Seuraavana aamuna heräsin kymmenen maissa teholta joka ikinen reikä täynnä letkuja. Jonkin aikaa sain kiukutella, ennen kuin suostuivat ottamaan nenämahaletkun ja katetrin pois.
Teho-osaston lääkäri oli aivan ihmeissään, kun näin nopeasti ja näin hyvin joku toipunut tuollaisesta operaatiosta, ja totesi, etten ole tehovalvonnan tarpeessa, vaan laittoi siirron osastolle. Antibioottia meni 8 kertaa vuorokaudessa, kahta eri sorttia. Kipuja ei ollut enää ollenkaan, jota lääkärit myöskin ihmettelivät. Seuraavana päivänä lääkäri totesi minun olevan kotikuntoinen, ja toivotti hyvää matkaa kotiin, jatketaan antibioottia suun kautta ja haavanhoito päivittäin sairaalalla. Haava on alkanut paranemaan hyvin, ja kunhan pohja saadaan kuntoon, voidaan reunat ommella uudestaan.
Elämän piti siis alkaa näyttää jo valoisalta, ja tänään saatiinkin kaikennäköistä aikaseksi, kunnes päätettiin lähteä käymään ystävän tyttären synttäreillä. Melkein olimme jo perillä, kun aivan yhtäkkiä lähti mutkassa, peilijäässä olevalla tiellä auton perse irti tiestä, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Vauhdin olin onneksi hiljentänyt jo reilusti ennen mutkaa. Alueella on 80 rajoitus, mutta siinä kohtaa vauhtia on ollut max 50, josko sitäkään. Siinä kohtaa, kun huomasin auton menevän kohti koivua, totesin tämän olevan tässä ja laitoin silmät kiinni. Sen jälkeen kuului vain puff, ja silmät avattua, totesin meidän olevan kunnossa, auto tosin ei ollut. Ilmeisesti jonkin sortin suojelusenkeli ollut paikalla, kun ei olla siihen koivuun osuttu, potkaissut vain auton kylkeen, että ei tänään. Onneksi. Myös auton jäljet jäässä näyttivät menevän suoraan kohti koivua. Kummallekkaan ei käynyt mitään sen suurempia, ja peltiä saa aina uutta, mutta silti vähän harmittaa.
Ei kahta ilman kolmatta eikä kolmatta ilman paria, että mitähän vielä, pari puuttuu vielä niin on yhtälö täysi... Joku yrittää nyt selkeästi päästä eroon, mutta hei vittu se elää vieläkin! Tietääpähän ainakin elävänsä kun aina sattuu ja tapahtuu. Varsinkin sattuu.
