Mentally fucked up

Mä olen viime aikoina ollut väsyneempi. Väsyneempi niin fyysisesti kuin psyykkisestikkin. Elämänilo tuntuu kadonneen. Tai ei voi puhua viime aikoina, on tätä jatkunut jo jonkin aikaa. Mistään ei tunnu saavan kiinni, eikä iloa juuri tunnu olevan vaikka periaatteessa kaikki pitäisi olla hyvin, ainakin melkein. Mitään varsinaista syytä ei tälle jatkuvalle väsymykselle pitäisi olla. Ja sen tiedän, että tällä kertaa se ei todellakan johdu työpaikasta. 

Ahdistuskohtauksetkin ovat alkaneet tehdä paluutaan, joita ei ole ollut puoleentoista vuoteen. Niitäkin on nyt muutamat tulleet. Se on sellainen helvetti, mihin en halua takaisin. Käyt esim. kaupassa ja yhtäkkiä joku alkaa puristaa kurkkua, pakko päästä pois, en selviä. 

Olen jatkuvasti äkäinen ja kärttyinen, itkuherkkäkin. En vain jaksa. Mikään ei kiinnosta. Seison kuilun reunalla, vaikka onneksi sentään reunalla, eikä pohjalla, joten toivoa vielä on. Nimenomaan vielä. Milloin tulee se viimeinen tuulenpuuska joka tönäisee minut alas? 

On mulla sentään jotain tavoitteita tälle niin sanotulle elämälle. Olen vakaasti päättänyt, että vielä hommaan oman asunnon. Ainut, että se vaatii sen, että alan tehdä kahta työtä, jotta saisin edes vähän säästöön. En vain tiedä, kuinka jaksan tehdä kahta työtä, jos nyttenkin olen jo aivan poikki? Vaan pakko se on yrittää, muuten tavoite ei ikinä onnistu. 

Mä en halua siihen suohon takaisin, jossa olin viime vuoden alussa, mutta en tiedä onko enää voimia taistella sinne joutumista vastaan. En myöskään halua ahdistuskohtauksia takaisin, ne rajoittavat elämää liikaa. Haluan jälleen olla oma itseni ja saada iloa pienistäkin asioista. Haluan elää.