Road to the Hell

Kerrankin ei tarvitse pitkään miettiä mistä kirjoittaa, sen verran vauhdikasta on viimeisen 1,5 viikon aikana ollut. Vähän ehkä jo liiankin vauhdikasta, jopa minun makuun. Toki olen aina sanonut etten elä kolmeakymmentä pidemmälle, mutta tarvitseeko sitä nyt aloittaa? 

Kaikkihan lähti siitä, kun minut leikattiin hyksissä keskiviikkona 21.11. Leikkausta oli odotettu jo vuosi (koko prosessi kestänyt 10 vuotta) ja nyt vihdoin sen aika koitti. Kovin oli kipeä olo kun torstaina 22.11 pääsin pois, mutta itse halusin vieraasta kaupungista pois.

 Kaula turposi aivan järkyttävän kokoiseksi ja kivut olivat valtavat. La-su välisenä yönä kivut olivat niin kovat, että synnytys ja hammassärky ovat lasten leikkiä siihen verrattuna. Aloin melkein toivoa jo, että olisivat jättäneet kokonaan herättämättä leikkauksen jälkeen. Yhtäkkiä kipu loppui, ja sain jopa kaksi tuntia nukuttua, jolloin heräsin siihen, että sänky oli patjoja ja peittoja ja kaikkia muita myöten litimärkän verestä. Ei koskenut läheskään enää kaulaan joka oli myös puolta pienempi kuin illalla. Ei muuta kuin kaula pakettiin ja menoksi. 

Sunnuntaina alkoi kaulasta nousta pahaa hajua, mutta edelleen vuoto veristä. Maanantaina eritys olikin niin pahan hajuista, että meinasi itsellä taju lähteä ja eritys oli kellertävän ruskeaa. Soittoa päivystykseen, jossa hoitaja ärähteli miksi aika varattu hänelle eikä suoraa lääkärille. Hän sai järjestettyä lääkärin paikalle joka käski suoraan korvapolille ja sieltä sain hevoskuurin antibioottia kolmesti päivässä. Lääkkeet mukaan ja kotiin. 

Tiistaina käytiin tyhjentämässä J:n kämpästä viimeiset tavarat ja loppusiivous tekemässä, jolloin onnistuin jälleen kerran saamaan polven pois paikoiltaan kontatessani pitkin lattioita ja roskakaappia pestessäni. Sattuu muuten ihan perkeleesti ennen kuin muljahtaa takaisin paikoilleen. Onneksi meni. 

Keskiviikkoiltana iski jälleen aivan järkyttävä kipupiikki kaulassa joka kesti noin tunnin ja hävisi. Kerkesin olla 10min makuuasennossa kun ihmettelin miksi kaula on märkä ja totesin haavan vuotavan runsaasti. Kaulassa oli myös sormenpään kokoinen reikä. Saimme hetkeksi haavan tyrehtymään mutta vuoto alkoi uudestaan. Hetken mietin pienen hysterian alkaessa vallata mieltä, että mitä teen ja päätin että päivystykseen on pakko mennä, kun kuitenkin pari tuntia jo vuotanut eikä loppua näy. Ainoana kortillisena oli yksin lähdettävä, eikä ole ikinä tuntunut matka kotoa niin pitkältä, varsinkin kun kaulassa on tunne, että se räjähtää hetkellä minä hyvänsä. Auton jätin vielä jonkin matkan päähän sairaalalta ja kävelin loppumatkan, ettei auto jää sakkopaikalle. Vähän ennen kolmea olin päivystyksessä, ja puoli neljä olinkin jo leikkaussalissa valmisteltavana nukutukseen ja leikkaukseen, kun olikin vähän valtimo päässyt tulehduksen myötä repeämään. Seuraavana aamuna heräsin kymmenen maissa teholta joka ikinen reikä täynnä letkuja. Jonkin aikaa sain kiukutella, ennen kuin suostuivat ottamaan nenämahaletkun ja katetrin pois.

Teho-osaston lääkäri oli aivan ihmeissään, kun näin nopeasti ja näin hyvin joku toipunut tuollaisesta operaatiosta, ja totesi, etten ole tehovalvonnan tarpeessa, vaan laittoi siirron osastolle. Antibioottia meni 8 kertaa vuorokaudessa, kahta eri sorttia. Kipuja ei ollut enää ollenkaan, jota lääkärit myöskin ihmettelivät. Seuraavana päivänä lääkäri totesi minun olevan kotikuntoinen, ja toivotti hyvää matkaa kotiin, jatketaan antibioottia suun kautta ja haavanhoito päivittäin sairaalalla. Haava on alkanut paranemaan hyvin, ja kunhan pohja saadaan kuntoon, voidaan reunat ommella uudestaan.

Elämän piti siis alkaa näyttää jo valoisalta, ja tänään saatiinkin kaikennäköistä aikaseksi, kunnes päätettiin lähteä käymään ystävän tyttären synttäreillä. Melkein olimme jo perillä, kun aivan yhtäkkiä lähti mutkassa, peilijäässä olevalla tiellä auton perse irti tiestä, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Vauhdin olin onneksi hiljentänyt jo reilusti ennen mutkaa. Alueella on 80 rajoitus, mutta siinä kohtaa vauhtia on ollut max 50, josko sitäkään. Siinä kohtaa, kun huomasin auton menevän kohti koivua, totesin tämän olevan tässä ja laitoin silmät kiinni. Sen jälkeen kuului vain puff, ja silmät avattua, totesin meidän olevan kunnossa, auto tosin ei ollut. Ilmeisesti jonkin sortin suojelusenkeli ollut paikalla, kun ei olla siihen koivuun osuttu, potkaissut vain auton kylkeen, että ei tänään. Onneksi. Myös auton jäljet jäässä näyttivät menevän suoraan kohti koivua. Kummallekkaan ei käynyt mitään sen suurempia, ja peltiä saa aina uutta, mutta silti vähän harmittaa.

Ei kahta ilman kolmatta eikä kolmatta ilman paria, että mitähän vielä, pari puuttuu vielä niin on yhtälö täysi... Joku yrittää nyt selkeästi päästä eroon, mutta hei vittu se elää vieläkin! Tietääpähän ainakin elävänsä kun aina sattuu ja tapahtuu. Varsinkin sattuu.