I Survived Because the Fire inside Me Burned Brighter than the Fire Around Me

Ai tätä vuotta pitäis miettiä? Tää vuosi on ollut raskas, niin henkisesti kuin fyysisestikkii. Paljon asioita on tapahtunut, hyviä sekä huonoja, enemmän valitettavasti niitä huonoja. 

Tammikuussa hajosin tuhansiin pieniin siruihin, en edes tiennyt sellaista kipua olevan olemassakaan, mutta niin vain on, ja sekin on koettu. Kesti monta kuukautta nousta ylös. Tammi-helmikuun vaihde oli pahin, jos et muista, käy lukemassa alla olevasta linkistä teksti, josta ahdistus oikein huokuu. Yritin myös muokata itsestäni toisenlaista toisen ihmisen takia, ei toiminut. 

Helmikuun ahdistusteksti

Helmikuussa tein myös lopullisen päätöksen irtisanoutua vakipaikasta, mikä on ollut paras päätös ikinä, en ole päivääkään katunut, ja tuskin tulen katumaan. Elämänlaatu parani samantien huomattavasti. 
Helmikuussa alkoi taas kaulakin turpoilemaan ihan kivasti, vaikka vasta marraskuussa leikattu (ja viikko siitä aivan samannäköinen kuin olikin, tammikuussa tilanne näytti paremmalta). Helmikuussa myös eräs ihminen, jota ystäväksi kuvittelin, alkoi kiristämään, että jos en tee niin ja näin, hän alkaa levittelemään minusta juttuja. No, miutahan ei kiristetä, enkä hypännyt pillin mukaan, ja jutut lähti liikkeelle. Samalla hän poisti itse itsensä täysin elämästäni, eikä ole minulle enää MITÄÄN. Jos näemme, hän on ilmaa. Oma valinta. Sitäkään en ole katunut hetkeäkään, että tämä ihminen on poistunut myrkyttämästä ilmaa (ei siis kuollut, mutta you know). 

Maaliskuussa oli viimenen työpäivä, ja voi että olin onnellinen. Melkein heti pääsinkin uuteen paikkaan töihin, jossa olen edelleen ja toivottavasti vielä pitkään. Nahkabyysatki tuli ostettua, ja ne on vaa 😍

Pääsiäinen menikin sitten vituiksi kuin jeesuksella (mielensäpahoittajat, älkää vaivautuko). Näin kahta ihmistä, joita en olisi halunnut nähdä, toinen yllämainittu joka on ilmaa ja toinen jonka takia hajosin. KAIKKI haavat samantien auki, juuri kun olin pääsemässä jaloilleni, ja ei muuta kuin sama ruljanssi alusta. Sen jälkeen valvottiinkin monta yötä putkeen, kun ei unta ajatusten pyöriessä ja ahdistuksen kasvaessa saanut. Uskottelin jopa itelleni, että kaikki hyvin, kyllä mä pärjään, mutta nähdessäni erästä lähelle päässyttä ihmistä ja hänen kysyessä "Onks siul Hellu kaikki hyvin?" jouduin toteamaan itsellenikin, että ei muuten ole, nyt kusee ja pahasti. Ainut mikä auttoi jaksamaan eteenpäin sillä hetkellä, oli työpaikka joka oli (on) loistava. 

Huhtikuussa käytiin myös magneetissa, ja todettiin että kappaskehveliä, leikataanpas sitten vielä kolmannen kerran, ja tällä kertaa Hyksissä. 
Tatuoinninkin otin, mukamas vaa hinta-arvioo kävin kysymässä :D 

Huhtikuun lopussa, viikkoa ennen vappua erään ystävän tehdessä vähän temppujaan, tarttui matkaani J, mikä on nostanut monen mutkan kautta ylös, ja siinä se vielä mukana roikkuu eikä eroonkaan oikein pääse :D :D <3 

Kesällä käytii Rockfesteillä,ja iha hito kiva reissu, vaikka olinki koko reissun kuskina ihanan antibioottikuurin ja poskiontelon tulehuksen kanssa. 

Autokin ollut pitkin kesää rikki. 

Koko kevät, kesä ja syksy on menny riidellessä ja tapellessa. Ei J:n kanssa, vaan erään toisen. Joskus tekisi mieli kirjoittaa ja avautua niistä, mitä tämä ihminen tekee, mutta vielä toistaiseksi olen hiljaa. Ja ei, minä en ole se, joka on riidellyt, olen vain (taas kerran) joutunut kaiken paskan keskelle. Rankkaa henkisesti, ja nyt alan olla todella loppu. Sovinto tehty, kuinka pitkään se kestää?

Elokuun alussa käytiin Leevin kanssa lastenlääkärillä, joka piti olla läpihuutojuttu ADHD-diagnoosia varten. Ollaan siis ravattu tutkimuksissa ainakin vuoden päivät, ja KAIKKI työntekijät puoltaa sitä, mutta lääkäriksi sattui ihminen, joka ei ko. sairautta ymmärrä. Keskittymisvaikeudet kun häviää iän myötä (ai minkä iän, kun ei 30voo hävinnyt) ja jos pärjää koulussa, ei voi olla ADHD:ta -_-  Nii, ja alottihan se vauva myös koulun.

Marraskuussa leikattiin kaula kolmannen kerran. Haava tulehtu, ja repäisi mennessään kaulavaltimon rikki. Kiireellisesti uusintaleikkaukseen.  Omissa tiedoissa lukee "Yksi suuri vuoto ja useita pieniä"ja "poistettu kaulan sisältä runsaasti hyytynyttä verta ja mätää". Teho-osastolla ollessa halusin soittaa äidille, kun oma puhelimeni oli jäänyt matkalle, ja sanoin vielä, että voin soittaa itse, kun kuitenkin puhumaan pystyn. Täti halusi kuitenkin soittaa ja aloitti puhelun "no se on tämä ja tämä ihminen teho-osastolta. Älä nyt säikähä, mutta siun tyttäres on täällä" Siinä vaiheessa olinkin, että eiiiiiiiiii näin :D 
Uusintaleikkauksen jälkeen jäikin nieluun asti auki oleva reikä, jota paranneltiin useamman viikkoa, ja nyt torstaina tikit poistettaessa todettiin jäljellä olevan enää nuppineulanpään kokoinen reikä.

Päivä uusintasairaalareissun jälkeen ajoin kolarin. 

Voin kyllä sanoa, että rankkaa on ollut ja paljon tapahtunut, ja toivon, todella TOIVON, että  ensi vuosi olisi edes vähän helpompi, nyt kuitenkin kaksi erittäin henkisesti rankkaa vuotta takana. Että niitä parempia vuosia sinne muillekkin <3