lauantai 27. heinäkuuta 2019

Palokuntajuttuja

Hetkeen ei ole taas kirjotuskärpänen puraissut, ollut sen verran seesteisempää elämää. Tai itseasiassa ei ole 😅 On ollut keskenmeno (tai itseasiassa kaksi peräkkäin, toinen ei vain kestänyt niin pitkälle, että olisi ollut tiedossa), hirvi potkaisi auton keulaan kun sen verran läheltä käytti ja humalapäissään korkkarijuoksua, joka ei ihan kovin hyvin päättynyt sekään (kuten arvata saattaa) 😆

Että kirjoittamista olisi kyllä, niistä ehkä myöhemmin. Nyt haluan kuitenkin paneutua oman harrastukseni kehumiseen, josko se samalla poikisi vaikka lisää jäseniä. Ja vaikkei, kehun silti, koska aihe on minulle tärkeä. 

Olen harrastanut 21 vuotta VPK:ta, ja kaiken sen ajan ollut samassa palokunnassa. Mihinpä sitä hyvää vaihtamaan. On oltu nuoriso-osastossa, hälytysosastossa, kouluttamassa nuoriso-osastoa ja tällä hetkellä vaikutan naisosastossa joka on kaikkea muuta kuin pitsinnypläystä. Paljon olen ollut myös nuorten leireillä mukana, joissa tapaa myös muita kuin oman alueen jäseniä. Hälytysosastoonkin olen harkinnut palaamista, se jääköön nähtäväksi antaako kantti myöten siihen. 

Ennen kaikkea hyvän harrastuksen lisäksi olen saanut paljon uusia tuttavuuksia ja jopa ystäviäkin palokunnan kautta. Jostain syystä "meidän porukkaan" on vaan helppo tulla mukaan. Meillä Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson alueella on vaan sellainen porukka ja yhteishenki, että kuka vaan pääsee "sisälle". Ketään ei katsota kieroon (tai ainakaan anneta sen näkyä), jokainen on omanlaisensa loistava persoona ja kaikki otetaan vastaan. Yhteishenki on ihan käsittämätöntä ja sen huomaa varsinkin leireillä missä kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Jopa moni ns. ensikertalainen on sanonut, että yllättynyt miten hyvin otetaan vastaan ja porukkaan pääsee. Näinhän se on, eikä helpolla eroonkaan pääse 😂 Ja kun on kerran päässyt, ei haluakkaan päästä eroon. 

Palokunnasta saa myös paljon muutakin, kuin niitä ystäviä. Oppii mm. uusia taitoja alkusammutuksesta hälytyksien muonitukseen (lähinnä naisosastossa). On ensiapua, sammutusharjoituksia, hydraulisten pelastusvälineiden käyttöä ja paljon paljon muuta. 

Olen huomannut tässä viime aikoina, että itselläni on myös "itsevarmuus" jonkin verran lisääntynyt. Leireillähän olen jo vanha tekijä, ja aina löytyy juttuseuraa. Päätin kuitenkin niin sanotusti repäistä, ja lähteä aivan tuosta vain puskista meidän alueliiton risteilylle, jonne ei ole meidän omasta palokunnasta ilmeisesti ketään lähdössä. Normaalitilanteessa en olisi todellakaan lähtenyt, "kun ei ole meiltä ketään, ja mitenhän pärjään muiden ihmisten kanssa ja lässynlää". Aina pitää olla joku "tuttu tukipilari" johon turvautua, vaan nyt ei ole. Ja vielä oudommalta minun suustani kuulostaa lause "aina sieltä joku tuttu löytyy. Jos ei ole, tehdään uusia tuttavuuksia!". Että mitenkä? MINÄ lähtisin tutustumaan uusiin ihmisiin vapaaehtoisesti?? MINÄ, jolle se on aina ollut iso kynnys 🙀 Ehkä se kertoo siitä, että alan olla itsevarmempi tai sitten vain porukasta johon on helppo liittyä, mene ja tiedä. 

Suosittelen todellakin kaikille palokuntajuttuja. Ihan jo pelkästään uusien tuttavuuksien, LOISTAVIEN tuttavuuksien takia. Ja sen yhteishengen. Kannattaa ainakin pari kertaa käydä katsomassa ja kokeilemassa, olisiko se juuri se oma juttu, mutta missään tapauksessa ei kannata torpata heti tyhjältä kädeltä, ennen kuin kokeilee.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti