Palokuntajuttuja

Hetkeen ei ole taas kirjotuskärpänen puraissut, ollut sen verran seesteisempää elämää. Tai itseasiassa ei ole 😅 On ollut keskenmeno (tai itseasiassa kaksi peräkkäin, toinen ei vain kestänyt niin pitkälle, että olisi ollut tiedossa), hirvi potkaisi auton keulaan kun sen verran läheltä käytti ja humalapäissään korkkarijuoksua, joka ei ihan kovin hyvin päättynyt sekään (kuten arvata saattaa) 😆

Että kirjoittamista olisi kyllä, niistä ehkä myöhemmin. Nyt haluan kuitenkin paneutua oman harrastukseni kehumiseen, josko se samalla poikisi vaikka lisää jäseniä. Ja vaikkei, kehun silti, koska aihe on minulle tärkeä. 

Olen harrastanut 21 vuotta VPK:ta, ja kaiken sen ajan ollut samassa palokunnassa. Mihinpä sitä hyvää vaihtamaan. On oltu nuoriso-osastossa, hälytysosastossa, kouluttamassa nuoriso-osastoa ja tällä hetkellä vaikutan naisosastossa joka on kaikkea muuta kuin pitsinnypläystä. Paljon olen ollut myös nuorten leireillä mukana, joissa tapaa myös muita kuin oman alueen jäseniä. Hälytysosastoonkin olen harkinnut palaamista, se jääköön nähtäväksi antaako kantti myöten siihen. 

Ennen kaikkea hyvän harrastuksen lisäksi olen saanut paljon uusia tuttavuuksia ja jopa ystäviäkin palokunnan kautta. Jostain syystä "meidän porukkaan" on vaan helppo tulla mukaan. Meillä Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson alueella on vaan sellainen porukka ja yhteishenki, että kuka vaan pääsee "sisälle". Ketään ei katsota kieroon (tai ainakaan anneta sen näkyä), jokainen on omanlaisensa loistava persoona ja kaikki otetaan vastaan. Yhteishenki on ihan käsittämätöntä ja sen huomaa varsinkin leireillä missä kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Jopa moni ns. ensikertalainen on sanonut, että yllättynyt miten hyvin otetaan vastaan ja porukkaan pääsee. Näinhän se on, eikä helpolla eroonkaan pääse 😂 Ja kun on kerran päässyt, ei haluakkaan päästä eroon. 

Palokunnasta saa myös paljon muutakin, kuin niitä ystäviä. Oppii mm. uusia taitoja alkusammutuksesta hälytyksien muonitukseen (lähinnä naisosastossa). On ensiapua, sammutusharjoituksia, hydraulisten pelastusvälineiden käyttöä ja paljon paljon muuta. 

Olen huomannut tässä viime aikoina, että itselläni on myös "itsevarmuus" jonkin verran lisääntynyt. Leireillähän olen jo vanha tekijä, ja aina löytyy juttuseuraa. Päätin kuitenkin niin sanotusti repäistä, ja lähteä aivan tuosta vain puskista meidän alueliiton risteilylle, jonne ei ole meidän omasta palokunnasta ilmeisesti ketään lähdössä. Normaalitilanteessa en olisi todellakaan lähtenyt, "kun ei ole meiltä ketään, ja mitenhän pärjään muiden ihmisten kanssa ja lässynlää". Aina pitää olla joku "tuttu tukipilari" johon turvautua, vaan nyt ei ole. Ja vielä oudommalta minun suustani kuulostaa lause "aina sieltä joku tuttu löytyy. Jos ei ole, tehdään uusia tuttavuuksia!". Että mitenkä? MINÄ lähtisin tutustumaan uusiin ihmisiin vapaaehtoisesti?? MINÄ, jolle se on aina ollut iso kynnys 🙀 Ehkä se kertoo siitä, että alan olla itsevarmempi tai sitten vain porukasta johon on helppo liittyä, mene ja tiedä. 

Suosittelen todellakin kaikille palokuntajuttuja. Ihan jo pelkästään uusien tuttavuuksien, LOISTAVIEN tuttavuuksien takia. Ja sen yhteishengen. Kannattaa ainakin pari kertaa käydä katsomassa ja kokeilemassa, olisiko se juuri se oma juttu, mutta missään tapauksessa ei kannata torpata heti tyhjältä kädeltä, ennen kuin kokeilee.  

I Survived Because the Fire inside Me Burned Brighter than the Fire Around Me

Ai tätä vuotta pitäis miettiä? Tää vuosi on ollut raskas, niin henkisesti kuin fyysisestikkii. Paljon asioita on tapahtunut, hyviä sekä huonoja, enemmän valitettavasti niitä huonoja. 

Tammikuussa hajosin tuhansiin pieniin siruihin, en edes tiennyt sellaista kipua olevan olemassakaan, mutta niin vain on, ja sekin on koettu. Kesti monta kuukautta nousta ylös. Tammi-helmikuun vaihde oli pahin, jos et muista, käy lukemassa alla olevasta linkistä teksti, josta ahdistus oikein huokuu. Yritin myös muokata itsestäni toisenlaista toisen ihmisen takia, ei toiminut. 

Helmikuun ahdistusteksti

Helmikuussa tein myös lopullisen päätöksen irtisanoutua vakipaikasta, mikä on ollut paras päätös ikinä, en ole päivääkään katunut, ja tuskin tulen katumaan. Elämänlaatu parani samantien huomattavasti. 
Helmikuussa alkoi taas kaulakin turpoilemaan ihan kivasti, vaikka vasta marraskuussa leikattu (ja viikko siitä aivan samannäköinen kuin olikin, tammikuussa tilanne näytti paremmalta). Helmikuussa myös eräs ihminen, jota ystäväksi kuvittelin, alkoi kiristämään, että jos en tee niin ja näin, hän alkaa levittelemään minusta juttuja. No, miutahan ei kiristetä, enkä hypännyt pillin mukaan, ja jutut lähti liikkeelle. Samalla hän poisti itse itsensä täysin elämästäni, eikä ole minulle enää MITÄÄN. Jos näemme, hän on ilmaa. Oma valinta. Sitäkään en ole katunut hetkeäkään, että tämä ihminen on poistunut myrkyttämästä ilmaa (ei siis kuollut, mutta you know). 

Maaliskuussa oli viimenen työpäivä, ja voi että olin onnellinen. Melkein heti pääsinkin uuteen paikkaan töihin, jossa olen edelleen ja toivottavasti vielä pitkään. Nahkabyysatki tuli ostettua, ja ne on vaa 😍

Pääsiäinen menikin sitten vituiksi kuin jeesuksella (mielensäpahoittajat, älkää vaivautuko). Näin kahta ihmistä, joita en olisi halunnut nähdä, toinen yllämainittu joka on ilmaa ja toinen jonka takia hajosin. KAIKKI haavat samantien auki, juuri kun olin pääsemässä jaloilleni, ja ei muuta kuin sama ruljanssi alusta. Sen jälkeen valvottiinkin monta yötä putkeen, kun ei unta ajatusten pyöriessä ja ahdistuksen kasvaessa saanut. Uskottelin jopa itelleni, että kaikki hyvin, kyllä mä pärjään, mutta nähdessäni erästä lähelle päässyttä ihmistä ja hänen kysyessä "Onks siul Hellu kaikki hyvin?" jouduin toteamaan itsellenikin, että ei muuten ole, nyt kusee ja pahasti. Ainut mikä auttoi jaksamaan eteenpäin sillä hetkellä, oli työpaikka joka oli (on) loistava. 

Huhtikuussa käytiin myös magneetissa, ja todettiin että kappaskehveliä, leikataanpas sitten vielä kolmannen kerran, ja tällä kertaa Hyksissä. 
Tatuoinninkin otin, mukamas vaa hinta-arvioo kävin kysymässä :D 

Huhtikuun lopussa, viikkoa ennen vappua erään ystävän tehdessä vähän temppujaan, tarttui matkaani J, mikä on nostanut monen mutkan kautta ylös, ja siinä se vielä mukana roikkuu eikä eroonkaan oikein pääse :D :D <3 

Kesällä käytii Rockfesteillä,ja iha hito kiva reissu, vaikka olinki koko reissun kuskina ihanan antibioottikuurin ja poskiontelon tulehuksen kanssa. 

Autokin ollut pitkin kesää rikki. 

Koko kevät, kesä ja syksy on menny riidellessä ja tapellessa. Ei J:n kanssa, vaan erään toisen. Joskus tekisi mieli kirjoittaa ja avautua niistä, mitä tämä ihminen tekee, mutta vielä toistaiseksi olen hiljaa. Ja ei, minä en ole se, joka on riidellyt, olen vain (taas kerran) joutunut kaiken paskan keskelle. Rankkaa henkisesti, ja nyt alan olla todella loppu. Sovinto tehty, kuinka pitkään se kestää?

Elokuun alussa käytiin Leevin kanssa lastenlääkärillä, joka piti olla läpihuutojuttu ADHD-diagnoosia varten. Ollaan siis ravattu tutkimuksissa ainakin vuoden päivät, ja KAIKKI työntekijät puoltaa sitä, mutta lääkäriksi sattui ihminen, joka ei ko. sairautta ymmärrä. Keskittymisvaikeudet kun häviää iän myötä (ai minkä iän, kun ei 30voo hävinnyt) ja jos pärjää koulussa, ei voi olla ADHD:ta -_-  Nii, ja alottihan se vauva myös koulun.

Marraskuussa leikattiin kaula kolmannen kerran. Haava tulehtu, ja repäisi mennessään kaulavaltimon rikki. Kiireellisesti uusintaleikkaukseen.  Omissa tiedoissa lukee "Yksi suuri vuoto ja useita pieniä"ja "poistettu kaulan sisältä runsaasti hyytynyttä verta ja mätää". Teho-osastolla ollessa halusin soittaa äidille, kun oma puhelimeni oli jäänyt matkalle, ja sanoin vielä, että voin soittaa itse, kun kuitenkin puhumaan pystyn. Täti halusi kuitenkin soittaa ja aloitti puhelun "no se on tämä ja tämä ihminen teho-osastolta. Älä nyt säikähä, mutta siun tyttäres on täällä" Siinä vaiheessa olinkin, että eiiiiiiiiii näin :D 
Uusintaleikkauksen jälkeen jäikin nieluun asti auki oleva reikä, jota paranneltiin useamman viikkoa, ja nyt torstaina tikit poistettaessa todettiin jäljellä olevan enää nuppineulanpään kokoinen reikä.

Päivä uusintasairaalareissun jälkeen ajoin kolarin. 

Voin kyllä sanoa, että rankkaa on ollut ja paljon tapahtunut, ja toivon, todella TOIVON, että  ensi vuosi olisi edes vähän helpompi, nyt kuitenkin kaksi erittäin henkisesti rankkaa vuotta takana. Että niitä parempia vuosia sinne muillekkin <3 

Once In a lifetime you meet someone Who changes everything

Lueskelin noita edellisiä tekstejä, ja tuntuu menevän ajatukset aika samalla kaavalla, mutta antaa mennä vaan 😄 Enköhän kohta keksi jotain uuttakin puheenaihetta.

Välillä tulee mietittyä, että mitäs jos en olisi tavannut tiettyjä ihmisiä elämässäni, olisiko asiat paremmin? Olisinko vielä naimisissa, se melkeen (palaneen) pullantuoksuinen perheenäiti? Asuisinko vielä omistusasunnossa oman pikku perheeni kanssa? Olisiko elämä onnellista ja seesteistä?

Ei, ei olisi, enkä olisi, sillä niinä vuosina unohdin täysin oman itseni ja sen, kuka tai mikä oikeasti olen. Minusta muotoutui vain joku "muottiin sopiva", mutta se oli kaukana itsestäni, haamu. En ole sellainen ja se kulutti voimavaroja -110%. Nämä "tietyt ihmiset" saivat minut muistamaan/löytämään sen vanhan, OIKEAN Hellun sieltä syvältä, jonne se oli hautautunut. Alkoi löytymään voimaa jaksaa eteenpäin, alkoi löytyä toisella tavalla elämäniloa.

Tällä hetkellä parisuhteessa ollessani pelkään sitä, että kadotan taas itseni täysin, varsinkin jos tulee normaaleja muutoksia, joita parisuhteessa ollessa yleensä tulee väistämättä eteen, ennemmin tai myöhemmin. Tuleeko minusta jälleen se sama haamu? Vai onnistunko tällä kertaa paremmin kun tiedostan asian? Ei voi tietää, aika näyttää, enkä sitä juurikaan stressaa, vaikka takaraivossa naputtaa kyllä. Virheistäkin voi oppia, mutta onko nämä ne virheet joista olen tällä kertaa oppinut vai vaaditaanko muutama uusinta, että menee perille?

Oman itsensä kadottaminen on aika mielenkiintoista. Se hiipii salakavalasti, pikkuhiljaa, huomaamatta, sitä ei itse edes tajua ennenkuin on usein liian myöhäistä. Siitä johtuen olen yrittänyt painottaa muillekkin, että tehkää niin kuin hyvältä tuntuu. Jos joku asia tuntuu pahalta, se EI SILLOIN KANNATA. Esim. jos parisuhteessa molemmilla on huono olla, eikä mikään auta, miksi väkisin jatkaa? Se ei palvele ketään, varsinkaan sinua itseäsi ja kostautuu jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin. Tai vaikka työpaikassa.

Eli toisin sanoen olen kiitollinen näille ihmisille, jotka herättivät minut, ja toivat "takaisin elämään". Ilman heitä en seisoisi tässä pisteessä pää pystyssä jossa olen nyt. He tietävät sen kyllä itse, vaikken sitä aina osaakkaan sanoa.

Smile, happiness looks gorgeus on you

Aurinko paistaa. Olo on helpottunut. Ihan kun iso kivi olis vierähtäny sydämeltä. Asiat selviää ja järjestyy. Vai järjestyykö sittenkään? Toivoa sopii. Pelottaa jos ei selviäkkään, vaan tulee haukattua hatullinen paskaa. Pakko silti yrittää. 

Olen koko viikon ollut erittäin hyvällä tuulella. En tiedä miten päin olisin. Tekisi mieli pomppia pitkin ja poikin ja kiljua riemusta. Ei ole viimeisen kuukauden (yli!) aikana paljon ilon aiheita näkynyt, ahdistus on ollut suunnaton. Mutta nyt... Nyt näkyy valoa tunnelin päästä. Ehkä selviän sittenkin. 

Viime viikonloppuna selvisi monta eri asiaa. Olo helpottui huomattavasti jo siitä, että sain vihdoin ja viimein sanottua (vaikkakin viesteillä, mutta silti) mitä minulla oli sanottavana, painamassa sydäntäni. Tilanne ei varsinaisesti mihinkään muutu, mutta se, että sain ne sanat vihdoin ulos, helpotti ihan todella paljon. Minulla on ollut aina todella kovia vaikeuksia puhua asioista, helpompi lakaista maton alle, ja märehtiä yksinään, kasvattaa sitä asiaa. Kirjoittamalla saan ne EHKÄ paremmin ulos. Mutta kun ei mukamas aina kehtaisi sanoa, vaikka yleensä sanonkin sitten sellaisia asioita ääneen, mistä olisi voinut olla hiljaa. Mutta nyt, nyt ne on "sanottu" eikä enää padottu, ja tuntuu kuin olisin uusi ihminen, varsinkin verrattuna koko viimeiseen kuukauteen. 

Tein myös todella suuria päätöksiä ylipäätänsä koko elämän suhteen. Selvinnee myöhemmin, kun se on ajankohtaista, nyt vielä "hyssyttelen". Sen päätöksen teko vasta helpottikin oloani, vielä enemmän kuin yllä oleva avautuminen. Tuntuu kuin olisi oikeasti joku ottanut ison kiven sydämen päältä pois, ei ahdista enää. Enää olisi se vaikein homma edessä, asian toteuttaminen. Perjantaina selvittelin asioita enemmänkin, ja ihan meinasi itku päästä, kun olin niin onnellinen niiden selvittyä.

Täytyy kyllä kiittää erittäin rakasta ystävääni, Miraa, siitä, että on jaksanut olla tukena, kuunnella ja kestää kiukuttelut. On ollut pää niin syvällä omassa perseessä, etten ole tältä kaikelta nillittämiseltä muuta nähnyt, mutta siinä se vain on, ihminen jolle lahjoitin "toisen puolen sydämestäni" ♥

#bestfuckingbitches #justhalfofmyheart

Näillä mietteillä hitoksee hyvää sunnuntaita ja alkavaa ens viikkoa 😚 <3 

Laiska, tyhmä ja saamaton

Oon viime aikoina ollut ihan todella saamaton kaiken suhteen, en saa mitään aikaiseksi, edes otettua yhteyttä kavereihin, saati että saisin itseni käymään kenelläkään. Tätä on ollut jo jonkin aikaa, kuuluu kuulemma taudinkuvaan 😊 

Tiedä sitten, onko kevään tulolla vaikutusta asiaan. Jotenki keväät on aina olleet minulle ihan hirveen vaikeita, vaikkei sillon mitään sen erikoisempaa olekkaan tapahtunut. Ilmeisesti tälläinen pimeyden lapsi ei kestä lisääntyvää valon tuloa 😃 Muutenkin viimeiset kolme viikkoa ovat olleet ihan kamalat, särkynytsydämiset jne, ei siitä sen enempää, mutta se on entisestään lisännyt jo vireillä olevaa saamattomuutta, kun ei jaksa tehdä muuta kuin maata sohvalla. Ja nyt ei ole masennusta ilmassa, siihen tunnistan jo merkit. Mutta eipä särkynyttä sydäntä pelasta mikään muu kuin aika, siihen eivät lääkkeet auta, vaikka joskus se voisikin olla kaikkein helpoin ratkaisu. Toiset päivät ovat vaikeampia kuin toiset, mutta ehkä se siitä. Hirveän herkilläkin sitä tuntuu olevan, ei paljoa tarvitse, kun alkaa itkettää tms.

Muutama ihminen on jo huomauttanutkin, että mikä on, kun ei mitään kuulu, ja ihan aiheestahan he sanovat. En vain saa aikaiseksi. Että en minä ketään ole unohtanut, vaikkei minusta kuulukkaan :) Aina voi kokeilla heittää minulle päin viestiä, yritän vastata, jos muistan (sekään ei ole tae nyt :D ). Tällä hetkellä minua joutuu ehkä potkimaan enemmin perseelle kuin aiemmin.

Kämppäkin on kuin pienen atomipommin jäljiltä, kun ei siihenkään ole pystynyt nyt panostamaan hetkeen. Koko päivän suunnittelen, että nyt teen sitä ja nyt teen tätä, ja kappas kummaa, illalla huomaan, etten tehnyt yhtään mitään. Sain sentään lakanat vaihdettua tässä kuluneella viikolla :D 

Että ei muuta kun tehokkaampaa ensi viikkoa odotellessa :) Tai kuukautta. Tai jotain... 

"Silloin sinä olet minun paskapäinen paras kaveri"

Viime aikoina tullut paljon mietittyä, että kuinka kauan jaksaa kantaa taakkaa, ennen kuin kamelin selkä katkeaa? Kuinka kauan pitää olla kiltti ja typerä (liiankin kiltti ja typerä!), ennen kuin menee perille, ettei tarvitse? Kuinka kauan menee, ennen kuin voi lopettaa muiden ajattelemisen ja keskittyä itseensä? Vain, ja ainoastaan itseensä. Siihenkään kun ei pysty, AINA etusijalle menee muut, ja minäitse tulee häntäpäässä, jos muistaa. Omien puolta pidetään viimeiseen hengenvetoon saakka, kävi itselle siinä kohtaa huonosti tai ei.

Vuosien varrella on tullut jostain tuntemattomasta syystä otettua muiden ihmisten puolesta syyt omille niskoille, vaikkei olisi edes kyseisenä hetkenä ollut lähelläkään. Ja tekisin niin vastakin, koska sellainen minä olen. Syntipukkina olo on ihan jees, jos sillä saa toisen ihmisen "perseen pelastettua", mutta miten kummassa se syntipukkina olo osuu aina minulle? Tai ehkä olen vain niin hyväuskoinen ja kiltti, että ilmoitan samantien "tottakai, ehdottomasti!". 

Kaikkein parasta on pistää sanoja toisen suuhun. Siinähän sitten selittelet, etten olisi moista sanonut, kun toinen on jo vakuutettu. Mutta hei, kun Hellu kuitenkin ottaa sen omaan piikkiinsä, niin helppohan se on. Tai muuten vain vääristellään asioita oman mielen mukaisesti. Hyvää tarkoittavat asiat käännetään negatiivisiksi väkisin. 

Kyllähän tähän piikkiin vielä mahtuu, antaa tulla vaan, mutta paljonko siihen enää mahtuu, on asia erikseen... 

En kyllä väitä olevani ystävä helpoimmasta päästä (kaikkea muuta), mutta lojaali olen silti. Kaikkien mahdottomien mielenoikkujen, raivokohtausten ja hermostumisten takaa löytyy oikea ystävä, joka kuuntelee murheet, auttaa AINA kun mahdollista, on paikalla aina kun tarvitaan, ei VASIKOI (vaikka muut väittäisivät mitä!), "hengenpelastaja", ilopilleri joka piristää päivää ja joka kertoo suoraan asiat niin kuin ne on, ei siis niinkuin haluat ne kuulla, ja loppupeleissä se viimeinen joka seisoo rinnalla kun sinulla menee huonosti ja muut on jättäneet. Ja auta armias, jos joku minun "omia" satuttaa. 

Minulle ei kukaan sano, kenen kanssa saan olla tekemisissä eikä kukaan voi laittaa minua valitsemaan esim kahden ystävän väliltä. Sitä en tee, koska yritän olla täysin puolueeton, mutta niinhän se menee, että kun yhdelle kumartaa, niin toiselle pyllistää, vaikka miten päin yrittäisi olla, ja aina se on väärin. Ehkä pitäisi muuttaa jonnekkin autiolle saarelle erakoksi :D Tosin sielläkin minun tuurilla apinat tappelisi keskenään ja viskelisi minua kookospähkinöillä... :D Enkä osaisi olla ystävistäni erossa kuitenkaan sillä he ovat minulle kaikki kaikessa. Kuumakin siellä olisi. Lapsiakin tulisi ikävä. Eli pysyn siis täällä.... :D

"kun olet itsekäs ja kakaramainen

ja heikkohermoinen typerä nainen

kun seinää kaksin käsin päällä hakkaat

hei vatipää sul on sisäinen trauma

märiset enemmän kuin kakaralauma

ja hengittämästä vihaisena lakkaat

silloin olet minun kuva

minä olen sinun kuvasi

silloin sinä olet minun

paskapäinen paras kaveri"

Yksinäisen keijun tarina

Mistä tunnistaa masennusta sairastavan ihmisen? Onko masentunut vain sellainen, joka itkee kaiket päivät ja yrittää itsemurhaa? Vai voiko se ilmetä muuten?

Miulla on tällä hetkellä kolmas kerta menossa, toinen lääkekuuri, ja näitä pitäisikin vuoden päivät tällä erää napostella. 

Tämä kevät on ollut todella rankka, liian paljon sattumia ja tapahtumia yhteen ajankohtaan, liian paljon henkistä väkivaltaa, fyysistä "väkivaltaa", luottotiedot meinasivat mennä yms yms yms. Jossain vaiheessa se kamelin selkä katkesi. 

Tunsin koko kevään, että se on tulossa, tunnistan jo nykyisin itse varoitusmerkit. Yritin asiasta puhuakkin muutamaan otteeseen, vastaanotto oli kutakuinkin "joooo jooooo, kaikkia masentaa joskus", kädenheilautuksella. Tai vastaavasti kommenttia "no mikä siuta nyt muka masentaa, siullaha on kaikki hyvi?". Kunnes tulikin virallinen diagnoosi mielenterveyspuolelta, keskivaikea masennus. 

On toki normaalia, että joskus masentaa, mutta jos se jatkuu kuukausia, etkä saa enää mistään iloa irti, se ei ole normaalia. Minut tuntevat tietävät, että olen hyvin nauravainen ihminen, mutta koko kevään nauru oli kateissa.

Ulkopuolisen silmään olin normaali, ehkä vähän hiljaisempi, mutta muuten ns. normaali. Sisälläni sen sijaan oli erittäin ahdistava ja pusertava tunne, kuin joku koko ajan puristaisi kurkusta. Illat olivat pahimpia, silloin ahdistus tuplaantui. Varsinkin jos olin yksin, loppuvaiheessa myös vaikka olin seurassa. Aloin loppupeleissä kiukutella lähimmille ihmisilleni, yrittäen ajaa heitä pois luotani, koska enhän ansaitse heitä, heillä on parempi ilman minua. En myöskään tarvitse itse ketään, suksikaa v*ttuun kaikki.

Olisin voinut nukkua 24/7, mikään unimäärä ei riittänyt, jos ylipäätänsä sain nukuttua. Aloin pelkäämään omia ajatuksiani, niistä tuli aika huimia variaatioita. Ei kuitenkaan mitään tyylillä "haluan kuolla, tapan itteni", ei todellakaan, en ole sen tyylinen ihminen. Lähinnä mielessä pyöri vain, että halusin jonkun ajavan autolla minua päin, jotta pääsisin edes hetkeksi LEPÄÄMÄÄN, nukkumaan, olemaan rauhassa ja ihan vain olemaan ilman ajatuksia ja jatkuvasti kasvavaa ahdistavaa oloa. Taivaallinen harmonia alkoi kuulostamaan ihan hirveän hyvältä, vaikken uskokkaan mihinkään jumalaan tms. Olisi vain hiljaista, eikä kukaan, KUKAAN pääsisi enää satuttamaan. Olin niin rikki henkisesti ettei ole tosikaan.

Vihon viimeinen herätys itselleni oli, kun vietimme Leevin 6v synttäreitä, jonka jälkeen lähdin omaan kotiini, aikoen käydä kaupassa. Ne syntymäpäivät olivat minulle henkisesti niin raskas koettelemus, kun paljon ihmisiä joille piti esittää kaiken olevan hyvin ja hymyillä, että istuin autossa kaupan pihalla kaksi TUNTIA, kun en vain yksinkertaisesti päässyt ylös sieltä. Olin niin loppu. 

Laitoin seuraavana päivänä itku kurkussa MTPA:lle viestiä, että nyt on asiat niin, etten enää itse selviydy tästä, en vain enää pääse tästä suosta ylös ilman apua. Sainkin ajan melkein hetimmiten, ja ei muuta kuin aloitetaan lääkitys. Siitä on ollut todella suuri apu minulle, jaksan taas paremmin eteenpäin. Totesinkin eräälle työkaverille, "tiedätkö, nyt on hyvä olla". Viimesen viikon aikana on taas hieman takapakkia otettu, mutta pääosin mieliala on kohtuullisen hyvä, ns. normaali. Ainut on se itsetunto, mistä edellisessä kirjoituksessa mainitsin.

Ainoat asiat jotka saivat minut edes jotenkin pysymään järjissäni, olivat lapset ja työ. Sanoinkin lääkärille hänen sairaslomaa tarjotessaan, etten sitä halua, koska todennäköisesti jos jään yksin kotiin kaikkine ajatuksineni, en enää töihin palaa, mihinkään. 

Eli suomeksi, kaikki masentuneet eivät ole niitä, joista sen näkee päällepäin. Siinä itseasiassa tulee aika hyväksi, että pystyy näyttämään muille, miten kaikki on hyvin ja elämä on ihanaa, vaikka todellisuus olisi toinen.

Kiitän silti ystäviäni, jotka kaikesta huolimatta pysyivät rinnallani. En oikeasti pärjää ilman heitä, ja TODELLAKIN tarvitsen heitä. Osaan olla ihan hirveän kamala paskapää, mutta arvostan heitä joka tapauksessa. Ei käy kateeksi kun en todellakaan ole kaikkein helpoin ihminen, mutta silti he jaksavat potkia eteenpäin :)