I'm so tired my tired is tired!

Oon ollut taas pitkään tuuliajolla. Tuntuu etten löydä mistään satamapaikkaa mihin laskea ankkuria, mihin pysähtyä. Aivan kuin olisi eksyksissä. Osittain siihen eksymiseen varmasti vaikuttaa burn out, eli loppuun palaminen, jonka koin loppuvuodesta. Se on tehnyt jo keväästä asti tuloaan, mutta kun itselleen ei voi antaa lupaa olla heikko tai luovuttaa, sen loppujen lopuksi teki minun kroppani angiinan ja ystävien kera. Kun ei kerran muuten saa pysähtymään, täytyy kaataa koko akka kunnolla,ja pakottaa lepäämään. Viisi päivää pelkästään kuumeessa, joka ei laskenut ollenkaan koko aikana alle 37 edes kuumetta-alentavilla lääkkeillä, ja senkin jälkeen vielä pitkään huonossa kunnossa sairaslomalla kotona, joten pakostakin joutui lepäämään.

Loppuajan itkin töissä kun olin niin väsynyt ja loppu, eikä tällä kertaa todellakaan johtunut työpaikasta eikä varsinkaan työkavereista. Työkaveritkin huolestuivat ja silti en voinut myöntää todellista tilaa, vaan vakuutin kaiken olevan hyvin. Paremmin.

Tein myös yöt töitä. Siis kotona. Omassa sängyssä nukkuessa. Päätä särki koko ajan ja olin todellakin väsynyt. Koko kevään, kesän ja syksyn olen hoitanut aivan kaiken. Lasten asiat (tottakai!), bonuslapsen asiat (tämä sovittu, koska ei muuten homma toimi, ottamalla myös kaiken paskan ja haukkumiset ja KAIKEN vastaan bonuslapsen äidiltä), omat asiat, työt, kodin JA myös J:n asiat. Ei ihme jos ihminen palaa loppuun. Loppujen lopuksi en enää edes osannut pysähtyä, vaan oli koko ajan PAKKO jatkuvasti suorittaa ja tehdä jotakin.

Väsyin. Eksyin. Jouduin tuuliajolle. Olen hukassa enkä löydä edes itseäni tämän kaaoksen seasta. Olen siis kadottanut jopa itseni, enkä tunnista itseäni tämän romukasan seasta. Romukasa, ihmisraunio, mitä näitä nimityksiä löytyykään, tarkoittavat kaikki samaa. Vaikka nyt asiat ovat oikeasti paremmin tuon pakkolepäämisen jälkeen, olen silti itse ajelehtimassa kaukana ulapalla eikä maata näy missään suunnassa. Ja nimenomaan ajelehdin pelkän pelastusrenkaan varassa,  venekkin uponnut jo aikoja sitten.

En jaksa vieläkään tavata edes ystäviäni, kuin hyvin hyvin harvoin, silloinkin melkein pakotettuna. Käyn töissä ja istun kotona kaiket päivät. Kuulostaako minulta? Ei tosiaankaan.  Ja toki joku voi ajatella, että no sitä se ikä teettää kun rauhottuu kotia ja päläpälä, muttei se nyt ihan niinkään ole.

Ja kyllä tässä sitkutellaan eteenpäin, vaikka väkisin, jos ei muuta. Parempia päiviä on, mutta myös näitä huonoja kuten tämä. Täältä noustaan kyllä, niinkuin aina, en vain tiedä kuinka syvälle pitää hukkua ennen kuin se tapahtuu. Mutta jonain päivänä kyllä.