Itseinho. Se vie sulta kaiken. Ja mä todella tarkotan sitä, kaiken. Se tuhoaa kaiken hyvän jättäen jäljelle vain pelkkää tyhjyyttä. Tyhjyyttä ja synkkyyttä. Se vie viimeisetkin itsekunnioituksen rippeet. Millään ei ole enää väliä,koska enhän ole sen arvoinen. Peilejä alkaa vältellä, ei näe enää mitään kaunista, pelkkää rumuutta. Ihmisiä alkaa vältellä, ei kestä toisten katseita. Alkaa ällöttää,tahtoo vain piiloutua maailmalta ja katseilta. Puheiltakin. Mieli alkaa mustua. Käytös alkaa muuttua itsetuhoiseksi.
Eräs rouva sanoi joskus hyvin oman elämänsä mottona ja toisiin ihmisiin suhtautumisena "jos ihminen tulee toimeen itsensä kanssa, se heijastuu myös muihin ihmisiin". Ei huono ollenkaan, täyttä totta. Jos et enää kunnioita itseäsi, vaan näet pelkkää vihaa itsesi ympärillä, se heijastuu myös muihin ihmisiin.
Mutta mikä johtaa siihen, ettei enää välitä? Mistä itseinho johtuu? Mistä se syntyy? Ehkä sulle on jo lapsena toistuvasti uskoteltu, ettet kelpaa. Ettei mikään riitä. Et ole mitään etkä varsinkaan osaa tai pysty. Ehkä sun ulkomuoto on muuttunut radikaalisti (lihominen/laihtuminen/vanheneminen yms yms yms). Tai sulle on käynyt jotain/tehty jotain traumaattista tms. Tai ehkä sulle on huudettu vitun läski, vitun huora, vitun lehmä. Tai ehkei sulle ole käynyt mitään. Se on vaan ajan saatossa syntynyt, salakavalasti hiipinyt ja pikkuhiljaa huomaamatta iskenyt. Siitä on tullut ominaista, etkä enää tiedä muuta ajattelumallia tai toimintatapaa. Se alkaa tuntua tutulta ja turvalliselta, ei enää uskalla edes ajatellakkaan muuta vaihtoehtoa koska pelottaa päästää irti, muutos pelottaa.
Millä itseinhoa voisi lieventää? Ainahan sitä sanotaan, että asenteesta se on vaan kiinni. Että kun vaan ajattelee iloisia asioita niin kyllä se siitä. Höpöhöpöhommia, sanonpahan vaan. Vaikka kuinka ajattelisi ihania sateenkaaria ja kauniita kukkasia (kielikuvia), se ei auta, jos "vika" on syvemmällä. Tai kun sanotaan, että olet hyvä just tommosena, mutta ei se mene niin. Jos sulla on vääristynyt kuva itsestä kaikin puolin (enkä nyt puhu pelkästä ulkonäöstä, vaan kaikesta, koko olemuksesta), niin se, että olet jonkun toisen mielestä hyvä (vai liekö sekin pelkkää lohdutusta, että tulisi parempi mieli), ei auta siinä, jos et riitä itsellesi. Muiden mielipiteillä ei ole väliä riitätkö vaiko et, vaan sillä, että riittäisi itselleen. Kaikki lähtee sisältäpäin. Jos sä olet ankara itsellesi, liian ankara, ja vaadit itseltäsi paljon, mutta ei silti riitä, niin missä vika? Auttaisiko terapia? Ulkonäön muokkaaminen? Oman itsensä ja sisimpänsä muokkaaminen? Vai auttaako mikään jos sisin on oikeasti kerennyt vuosien saatossa mustua täysin, se viimeinen valon pilkahdus on sammunut jo kauan sitten? Kun käytös on jo muuttunut kaikin puolin itsetuhoiseksi? Enkä nyt itsetuhoisuudella tarkoita konkreettisesti itsensä satuttamista, viiltelyä tai itsemurhaa tms, vaan myös monet valinnat joita tekee, joista tietää, että huonosti käy, ja silti ne tietoisesti tekee, lasketaan myös itsetuhoisuudeksi. Kun rankaiset itseäsi huonoilla valinnoilla, koska olet niin mustunut, että annat palaa vaan. Ja tämä johtaa taas siihen, että itseinho vie kaiken. Oravanpyörä on valmis.
Jokaisella on varmasti joskus hetkiä, kun inhoaa itseään, on vihainen jostain tekemästään mokasta, tai päiviä kun peilikuva näyttää suohirviöltä, mutta se kuuluu asiaan, ne ovat ohimeneviä. Jos se alkaa olla joka päiväistä, etkä enää löydä hyvää itsesi kohdalla mistään, alkaa olla keinot vähissä, silloin on apu tarpeen. Mikä apu toimii kenelläkin, sitä en osaa sanoa. Mikä sulla toimii, ei välttämättä toimi mulla ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti