Fear doesn't exist anywhere except in the mind

Kammot ja pelot, nuo ihanat ja kamalat ehkä elämää rajoittavat tekijät.  Kovin montaa ihmistä ei ole, joka ei pelkäisi mitään, siis todellakaan yhtään mitään. Toisilla ne on pieniä, toisilla suuria, toisilla täysin ylitsepääsemättömiä, mutta ne kuuluvat asiaan, paitsi siinä tapauksessa jos ne oikeasti haittaa/rajoittaa elämää. Ja niistäkin voi päästä yli, ainakin osasta, ehkä. Kaikista ei edes halua (tai uskalla). Työtä se kuitenkin vaatii.

Myös minä pelkään ja kammoan asioita, moniakin. Pelkään ampiaisia, ahtaita paikkoja, sosiaalisia tilanteita ja ilmapalloja (juu kyllä 😃). Sosiaaliset tilanteet ovat minulle aivan kauheita, jos paikalla on muita  kuin tuttuja, kun pitäisi tutustua uusiin ihmisiin tms. Mieluummin yritän välttää moisia,mutta jos en pysty, stressaan sitä jo monta päivää etukäteen. Jos saan sanaa suustani ylipäätänsä, alan änkyttää, enkä osaa edes vastata kysymyksiin, ja ahdistus lisääntyy entisestään. Nykyisin olen kuitenkin vähän yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni, ja pakottaa itseäni uusiin sosiaalisiin tilanteisiin, mutta kamalaa se on. 

Tällä hetkellä kaikkein pahin kammo osittain rajoittaa minun elämääni. Olen ehkä muutaman kerran maininnut, että tykkään laulaa. Itseasiassa ei, en tykkää, vaan rakastan laulamista. Ongelma vaan on siinä, että teen sen vain ns. yksin, ystävien kuullen kyllä, mutta mieluummin hiljaa pöydässä kuin että lähtisin laulamaan karaokea. Haluaisin ihan todella kovasti käydä muutaman veisun hoilottamassa karaokessakin, mutten pysty. Mikkikammo on aivan valtava. Eräs ystäväni sai sen minulta pari vuotta sitten pois, kävin jopa karaokebaarissa laulamassa, mutta ei tarvittu kuin yksi huono kokemus, ja se oli siinä.

Olin eräässä paikallisessa pubissa, "Miljassa", niinkuin meillä sanotaan, jossa sattu olemaan entisestä elämästäni muutama ihminen, joita en välttämättä olisi halunnut nähdä ja menin laulamaan biisiä, niin kappas kummaa, rivissä haukkuivat kovaan ääneen täysin pystyyn, ja siihen loppu laulaminen. Sen jälkeen en ole mikkiä käteeni ottanut kuin kerran hyvässä humalassa, ja silloinkin tuntui, että pyörryn ihan juuri siihen paikkaan. 

Tuntuu, että sulkeuduin vielä enemmin kuoreeni kuin mitä olin alunperin, koska nyt en pysty enää laulamaan mikkiin vaikka olisi pelkkiä ystäviä ympärillä. Haluaisin päästä tästä "laulupelosta" tai peikosta uudelleen yli, että voisin tehdä jotain mitä oikeasti rakastan. En vain tiedä miten siinä onnistun, jos en kerran voi tehdä sitä edes tutussa ympäristössä. Vasta lauantaina käydessäni Miljassa kahvilla, karaokevetäjäkin yritti houkutella minua laulamaan, mutta kun en pysty. Pelkkä ajatuskin saa minut ihan paniikkiin ja tulee vielä enemmin olo, että haluan ennemmin käpertyä pöydän alle piiloon koko maailmalta, ettei kukaan vain näe tai kuule minua. Paljon helpompi uskoa ihmisiä, jotka halveksuen sanovat, etten osaa laulaa (tai mitään muutakaan) kuin ihmisiä jotka sanovat, että osaan. Helpompi turvautua siihen tuttuun ja turvalliseen tunteeseen, johon sinut on opetettu, kuin kokea ns. uusi tunne.

Toisaalta taas, jos kerran olen tämän yli päässyt, niin pakkohan minun on päästä uudestaankin. Kunhan vain keksisin keinon siihen. Suunta on vain ylöspäin 😊 Alla olevilla ajatuksilla jatketaan eteenpäin :)