Hatullinen pastaa

Tää on taas niitä hetkiä ku mun pää huutaa mulle. Koko ajan. Vitun tyhmä, helvetin idiootti, etkö edes sitä osannut, eikö susta ole mihinkään, täysin turha kapistus. Listaa vois jatkaa loputtomiin. Mun pää on mun pahin vihollinen, koska se huutaa mulle eikä anna anteeks virheitä. Mä en SAA epäonnistua, mun TÄYTYY olla kaikessa hyvä ja pärjätä, tavoitteet on asetettu pilviin. 

Oon taas viime aikoina kysynyt monesti, et miksi juuri minulle on pitänyt tulla tämä helvetin aivovamma, oonko edellisessä elämässä ollut niin paha, että nyt rangaistaan tämän kanssa. Ja kyllä, aivovammalla tarkoitan ADHD:tä, koska sitä se minulle on. Tästä on turha kenenkään loukkaantua, koska näin MINÄ tämän asian koen.  Hyvin harvoin se aiheuttaa mitään hyvää, en vieläkään ole monen vuoden jälkeenkään keksinyt positiivisia vaikutteita mitä se minulle tekisi, pelkkää huonoa. ADHD:n takia mä kusen AINA omat asiani, ja välillä muidenkin, tavalla tai toisella. 

Mä haluan olla tavallinen, niinkuin normaalit ihmiset. En mä ole pyytänyt tälläistä, ja ei, en ole oppinut sen kanssa elämään vielä 30 vuoden aikana. Välillä toki naurattaa omat toilailut tms, mutta useimmiten ei. Ja tässä palataan taas siihen vitun idioottiin, epäonnistuit TAAS. 

Jopa mun keskenmenosta pää huutaa. Ja ei, en missään tapauksessa ole sitä mieltä, että tää kirous liittyis siihen millään tavalla, niille ei minkä maha, vaan se jälkipuinti. Mun pää huutaa mulle siitäkin, et vitun idiootti, kun edes lapsia et osaa tehdä. Ja ei, en kuule ääniä päässäni, en ole skitsofreeninen. Olen vain liian ankara itselleni, kun en anna mahdollisuutta virheisiin. 

Mä vihaan mun ADHD:ta. Mä vihaan sitä, ettei se anna mulle mahdollisuuksia olla tavallinen. Mä vihan sitä, et sen takia mun pitää jatkuvasti suorittaa jotain ja mieluummin onnistua täydellisesti, tai olen täysin epäonnistunut. Mä vihaan sitä, ettei mun ihmissuhteet onnistu, koska ADHD:n takia en osaa pitää suutani kiinni tai käyttäytyä kuten ihmiset. Mä vihaan sitä, et ADHD:n takia mä en saa mahdollisuutta elää ilman jatkuvaa draamaa, tai vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Elää NORMAALIA elämää. Mä vihaan sitä, kun ihmiset ei ymmärrä. 

3 out of 4 voices in my head want to sleep. The other want to know if penguins have knees!

Mä olen välillä miettinyt näitä erilaisia nukahtamiskeinoja, varsinkin nyt kun tämä taas on tapetilla (nimim. 3 yötä taas valvottu). Kokeiltu on vuosien mittaan kaikenlaista, nuijanukutus taitaa olla ainut jota en ole vielä testannut. 

Ihan voidaan aloittaa jo lääkkeistä. Varsinaisia unilääkkeitä en ole syönyt, mutta rauhoittavia joskus lääkäri määrännyt, että niiden avulla on sitten helpompi nukahtaa. Joo, onpa tosiaan 😒 En tiedä liittyykö sekin ADHD:hen, mutta ne boostaa. Täysin siis odotettua tulosta päinvastoin. Muistan joskus sairaalassa ollessani menossa leikkaukseen, tuli hoitaja antamaan rauhoittavaa esilääkitystä, 10mg Diapamia. Reilu puoli tuntia, lähemmäs tuntia antamisen jälkeen tultiin hakemaan leikkaukseen, ja siellä se Paajanen pyörii ja pomppii sängyllä kuin väkkärä, että jeeeee koska mennään? Täti ihmettelemään, että eikö minulle annettu esilääkitystä ollenkaan, juu kyllä annettiin, näin se vaan minun elimistössä toimii. 

Myös Melatoniinit on aivan huuhaata. Joillain toimii, mulla ei. Ja kyllä, kokeiltu on kauemmin kuin päivän. Tai kaksi. Tai seitsemän. Sama kuin karkkia söisi, joten antaahan olla syömättä. 

Hengitysharjoituksiakin joskus kokeilin koska "opettele hengittämään oikein ja nukahdat vain parissa minuutissa!". Aha. Kokeilin. Lopputuloksena paha olo ja alko pierettää. Nukuttamaan ei kyllä pistänyt.

Kirjaakin on luettu, se monesti toimiikin, muttei aina. Nyt  ei ole viime päivinä toiminut sekään. Toissailtana luin kirjan kannesta kanteen, ja silti valvoin koko yön.

Olen myös mennyt vasta kuolemanväsyneenä nukkumaan. Kappas kummaa kun sen pään saa tyynyyn, niin DING! Jo loppui väsymys.

Kahvia en juo kuin todella harvoin iltakuuden jälkeen. En myöskään tupakoi (enää). Nousen ylös sängystä hetken (yleensä tunnin) pyörimisen jälkeen enkä kyttää kelloa. Ei auta. En myöskään usko mihinkään luontaistuotteisiin, joten ne ei silloin toimikkaan. Myöskään mitkään rauhoittavat laineenliplatukset tms ei toimi, koska ääniherkkänä täytyy olla TÄYSIN hiljaista. Jopa keittiössä oleva seinäkellon tikitys häiritsee suunnattomasti.

Ja entäs nämä mielikuvaharjoitukset? Mietitty on, jos vaikka ja mitä.

• Lampaiden laskeminen: Muahahahahahahahahah!! Joo... Yksi lammas, kaksi lammasta, kolme siikaa, seittämäntoista karitsaa, 86 puumaa. Ja katos vaan, nyt tuli taas yksi lammas, joka kompastu siihen aitaan minkä yli oli hyppimässä, ja koko jono perässä. Ei jatkoon.
  

• Hyppynarulla hyppiminen: 1, 2, 3, 4 voi vittu voitteko pyörittää kunnolla eikä niiku penistä helikopterina heiluttas! PALO! 

• Kelluminen esim vedessä: Hetken aikaa kestää sitä kellumista paikallaan, ja voi miten ihanaa. Kunnes tulee se lokki joka paskantaa suuhun ja sähköankerias puree perseestä. Se siitä rauhallisuudesta.

• Pelkän mustan näkeminen: Joo ei tästä taida tarvita edes kertoa enempää....

• JA SE PERKELEEN JUKEBOKSI! Tärähtää muuten soimaan ihan tasan taatusti juuri sillä hetkellä kun yrität käydä nukkumaan, ja soittaa varmaan koko soittolistan läpi. 

Jatkan tuon lambadan kuuntelua päässäni ja koitan suoriutua töihin. Muille kivaa ens viikkoa 😍

I Survived Because the Fire inside Me Burned Brighter than the Fire Around Me

Ai tätä vuotta pitäis miettiä? Tää vuosi on ollut raskas, niin henkisesti kuin fyysisestikkii. Paljon asioita on tapahtunut, hyviä sekä huonoja, enemmän valitettavasti niitä huonoja. 

Tammikuussa hajosin tuhansiin pieniin siruihin, en edes tiennyt sellaista kipua olevan olemassakaan, mutta niin vain on, ja sekin on koettu. Kesti monta kuukautta nousta ylös. Tammi-helmikuun vaihde oli pahin, jos et muista, käy lukemassa alla olevasta linkistä teksti, josta ahdistus oikein huokuu. Yritin myös muokata itsestäni toisenlaista toisen ihmisen takia, ei toiminut. 

Helmikuun ahdistusteksti

Helmikuussa tein myös lopullisen päätöksen irtisanoutua vakipaikasta, mikä on ollut paras päätös ikinä, en ole päivääkään katunut, ja tuskin tulen katumaan. Elämänlaatu parani samantien huomattavasti. 
Helmikuussa alkoi taas kaulakin turpoilemaan ihan kivasti, vaikka vasta marraskuussa leikattu (ja viikko siitä aivan samannäköinen kuin olikin, tammikuussa tilanne näytti paremmalta). Helmikuussa myös eräs ihminen, jota ystäväksi kuvittelin, alkoi kiristämään, että jos en tee niin ja näin, hän alkaa levittelemään minusta juttuja. No, miutahan ei kiristetä, enkä hypännyt pillin mukaan, ja jutut lähti liikkeelle. Samalla hän poisti itse itsensä täysin elämästäni, eikä ole minulle enää MITÄÄN. Jos näemme, hän on ilmaa. Oma valinta. Sitäkään en ole katunut hetkeäkään, että tämä ihminen on poistunut myrkyttämästä ilmaa (ei siis kuollut, mutta you know). 

Maaliskuussa oli viimenen työpäivä, ja voi että olin onnellinen. Melkein heti pääsinkin uuteen paikkaan töihin, jossa olen edelleen ja toivottavasti vielä pitkään. Nahkabyysatki tuli ostettua, ja ne on vaa 😍

Pääsiäinen menikin sitten vituiksi kuin jeesuksella (mielensäpahoittajat, älkää vaivautuko). Näin kahta ihmistä, joita en olisi halunnut nähdä, toinen yllämainittu joka on ilmaa ja toinen jonka takia hajosin. KAIKKI haavat samantien auki, juuri kun olin pääsemässä jaloilleni, ja ei muuta kuin sama ruljanssi alusta. Sen jälkeen valvottiinkin monta yötä putkeen, kun ei unta ajatusten pyöriessä ja ahdistuksen kasvaessa saanut. Uskottelin jopa itelleni, että kaikki hyvin, kyllä mä pärjään, mutta nähdessäni erästä lähelle päässyttä ihmistä ja hänen kysyessä "Onks siul Hellu kaikki hyvin?" jouduin toteamaan itsellenikin, että ei muuten ole, nyt kusee ja pahasti. Ainut mikä auttoi jaksamaan eteenpäin sillä hetkellä, oli työpaikka joka oli (on) loistava. 

Huhtikuussa käytiin myös magneetissa, ja todettiin että kappaskehveliä, leikataanpas sitten vielä kolmannen kerran, ja tällä kertaa Hyksissä. 
Tatuoinninkin otin, mukamas vaa hinta-arvioo kävin kysymässä :D 

Huhtikuun lopussa, viikkoa ennen vappua erään ystävän tehdessä vähän temppujaan, tarttui matkaani J, mikä on nostanut monen mutkan kautta ylös, ja siinä se vielä mukana roikkuu eikä eroonkaan oikein pääse :D :D <3 

Kesällä käytii Rockfesteillä,ja iha hito kiva reissu, vaikka olinki koko reissun kuskina ihanan antibioottikuurin ja poskiontelon tulehuksen kanssa. 

Autokin ollut pitkin kesää rikki. 

Koko kevät, kesä ja syksy on menny riidellessä ja tapellessa. Ei J:n kanssa, vaan erään toisen. Joskus tekisi mieli kirjoittaa ja avautua niistä, mitä tämä ihminen tekee, mutta vielä toistaiseksi olen hiljaa. Ja ei, minä en ole se, joka on riidellyt, olen vain (taas kerran) joutunut kaiken paskan keskelle. Rankkaa henkisesti, ja nyt alan olla todella loppu. Sovinto tehty, kuinka pitkään se kestää?

Elokuun alussa käytiin Leevin kanssa lastenlääkärillä, joka piti olla läpihuutojuttu ADHD-diagnoosia varten. Ollaan siis ravattu tutkimuksissa ainakin vuoden päivät, ja KAIKKI työntekijät puoltaa sitä, mutta lääkäriksi sattui ihminen, joka ei ko. sairautta ymmärrä. Keskittymisvaikeudet kun häviää iän myötä (ai minkä iän, kun ei 30voo hävinnyt) ja jos pärjää koulussa, ei voi olla ADHD:ta -_-  Nii, ja alottihan se vauva myös koulun.

Marraskuussa leikattiin kaula kolmannen kerran. Haava tulehtu, ja repäisi mennessään kaulavaltimon rikki. Kiireellisesti uusintaleikkaukseen.  Omissa tiedoissa lukee "Yksi suuri vuoto ja useita pieniä"ja "poistettu kaulan sisältä runsaasti hyytynyttä verta ja mätää". Teho-osastolla ollessa halusin soittaa äidille, kun oma puhelimeni oli jäänyt matkalle, ja sanoin vielä, että voin soittaa itse, kun kuitenkin puhumaan pystyn. Täti halusi kuitenkin soittaa ja aloitti puhelun "no se on tämä ja tämä ihminen teho-osastolta. Älä nyt säikähä, mutta siun tyttäres on täällä" Siinä vaiheessa olinkin, että eiiiiiiiiii näin :D 
Uusintaleikkauksen jälkeen jäikin nieluun asti auki oleva reikä, jota paranneltiin useamman viikkoa, ja nyt torstaina tikit poistettaessa todettiin jäljellä olevan enää nuppineulanpään kokoinen reikä.

Päivä uusintasairaalareissun jälkeen ajoin kolarin. 

Voin kyllä sanoa, että rankkaa on ollut ja paljon tapahtunut, ja toivon, todella TOIVON, että  ensi vuosi olisi edes vähän helpompi, nyt kuitenkin kaksi erittäin henkisesti rankkaa vuotta takana. Että niitä parempia vuosia sinne muillekkin <3 

Laiska, tyhmä ja saamaton

Oon viime aikoina ollut ihan todella saamaton kaiken suhteen, en saa mitään aikaiseksi, edes otettua yhteyttä kavereihin, saati että saisin itseni käymään kenelläkään. Tätä on ollut jo jonkin aikaa, kuuluu kuulemma taudinkuvaan 😊 

Tiedä sitten, onko kevään tulolla vaikutusta asiaan. Jotenki keväät on aina olleet minulle ihan hirveen vaikeita, vaikkei sillon mitään sen erikoisempaa olekkaan tapahtunut. Ilmeisesti tälläinen pimeyden lapsi ei kestä lisääntyvää valon tuloa 😃 Muutenkin viimeiset kolme viikkoa ovat olleet ihan kamalat, särkynytsydämiset jne, ei siitä sen enempää, mutta se on entisestään lisännyt jo vireillä olevaa saamattomuutta, kun ei jaksa tehdä muuta kuin maata sohvalla. Ja nyt ei ole masennusta ilmassa, siihen tunnistan jo merkit. Mutta eipä särkynyttä sydäntä pelasta mikään muu kuin aika, siihen eivät lääkkeet auta, vaikka joskus se voisikin olla kaikkein helpoin ratkaisu. Toiset päivät ovat vaikeampia kuin toiset, mutta ehkä se siitä. Hirveän herkilläkin sitä tuntuu olevan, ei paljoa tarvitse, kun alkaa itkettää tms.

Muutama ihminen on jo huomauttanutkin, että mikä on, kun ei mitään kuulu, ja ihan aiheestahan he sanovat. En vain saa aikaiseksi. Että en minä ketään ole unohtanut, vaikkei minusta kuulukkaan :) Aina voi kokeilla heittää minulle päin viestiä, yritän vastata, jos muistan (sekään ei ole tae nyt :D ). Tällä hetkellä minua joutuu ehkä potkimaan enemmin perseelle kuin aiemmin.

Kämppäkin on kuin pienen atomipommin jäljiltä, kun ei siihenkään ole pystynyt nyt panostamaan hetkeen. Koko päivän suunnittelen, että nyt teen sitä ja nyt teen tätä, ja kappas kummaa, illalla huomaan, etten tehnyt yhtään mitään. Sain sentään lakanat vaihdettua tässä kuluneella viikolla :D 

Että ei muuta kun tehokkaampaa ensi viikkoa odotellessa :) Tai kuukautta. Tai jotain... 

"Do you want to be right or do you want to be happy? Forgive yourself and stop punishing yourself"

Tästä kirjoituksesta tulee itselleni hyvin vaikea, sillä paljastan asioita, joista en juurikaan pysty puhumaan. Toivon siis että suhtaudutte tähän sen mukaan, koska nämä eivät ole minulle helppoja asioita. Joskus kuitenkin on pakko se sanainen arkku avata ja yrittää omaa päätänsä selvittää, vaikkakin sitten kirjoittamalla ajatuksia ylös. 

Jostain syystä haluan rangaista itseäni koko ajan ja siksi teen huonoja valintoja, vain satuttaakseni omaa itseäni. Haluan ns. korvata huonon olon vielä huonommalla ololla. Joskus huonojen valintojen teolla on tarkoitus satuttaa myös muita, vaikka loppupeleissä se osuu vain omaan nilkkaan ja kostautuu vain itselle. Ei minulla tällä hetkellä ole mikään huonosti, kaikki on hyvin (älkää siis hätäilkö :) ) ja fiiliskin ihan kohtalaisen hyvä ollut jo jonkin aikaa (myös tällä hetkellä), mutta silti jostain syystä jatkan itseni rankaisemista. Ehkä sitä on niin tottunut siihen että tulee jo automaattisesti luonnostaan, eikä tämä impulsiivisuus auta asiaa yhtään. 

Huonojen valintojen lisäksi rankaisen itseäni myös fyysisesti. Niinkuin olen aiemmin jo kirjoittanut, itsetunto on täysin hukassa ja varsinkin painon ja syömisen suhteen olen todella arka. Jos joku tuttu (ystävät ja läheiset eri asia) on näkemässä, en voi syödä heidän nähden ollenkaan. Olen sitten vaikka koko viikonlopun tms. syömättä, kunhan se toinen ei näe, miten läski vetää ruokaa. Auta armias, kun sen jälkeen pääsen yksin, alkaa todella kova ahmiminen, missä ei ole mitään järkeä.Myös jos minulla on henkisesti huono olo, ahmin, sillä haluan muuttaa sen henkisen pahoinvoinnin fyysiseksi, joka on helpompi kestää.  En ole tästä ennen puhunut juuri kenellekkään, koska häpeän sitä yli kaiken ja jotenkin tuntuu, että tämän jälkeen vielä enemmän. Kai sitä voi jonkinlaiseksi syömishäiriöksikin kutsua, vaikkei kyseistä diagnoosia olekkaan. Jotenkin tuntuu, etten voi siitä edes lähteä puhumaan kenenkään "asiantuntijan" kanssa, johan nekin  katsovat kieroon, että mitä tuo tänne tulee, mitään vikaa ei ole. Vaikka vianhan ei tarvitse olla iso, kun se on päässä :) 

Asiasta kukkaruukkuun. Olen nyt vihdoin voinut aloittaa ADHD-lääkityksen, Concertta 27mg. Aikaisemmin kokeiltiin 18mg, mutta sillä ei ollut vastetta juuri ollenkaan. Välissä kokeilin rinnakkaisvalmistetta Metylfenidatea (vai mikä lie olikaan), mutta se nosti verenpaineet taivaisiin. Pää oli kuin kuplan sisällä, enkä kestänyt pystyssä ollenkaan, ja joka kerta sama homma kun lääkkeen olin ottanut. Lääkäri laittoi apteekkiin vaihtokiellon, että kokeillaan vielä itse Concerttaa ja tämä on toiminut oikein hyvin. Niinä päivinä kun lääkkeen otan, pää on selkeä, eikä pyöri sataa välilehteä auki, vaan pystyy keskittymään jopa siihen yhteen. Eikä nouse verenpaineet. Pystyin myös tässä jokin aika sitten istumaan palaverissa lastentalolla suht paikallani ja keskittymään juteltuihin asioihin. Eli toimii, vaikka alkuun olin hyvin skeptinen lääkityksen aloittamista kohtaan :) 

Aamulla olisi vuorossa lisää vaikeita asioita, kun lähden käymään hautausmaalla, perinteisellä joulukierroksella. Viiteen vuoteen en edes pystynyt toisella haudalla käymään, nyt parina vuonna on tullut käytyä, mutta helppoa se ei ole. 

Toivotan kuitenkin kaikille lukijoille hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta (ja huomattavasti parempaa kuin tämä vuosi!!) :) 

Käytöksen kultainen keskitie?

Tästä tulee tällä kertaa enemmän kuvapainotteinen kuin tekstipainotteinen julkaisu. Katselin tuossa peruskoulun todistuksia, ja no... Ne oli :D 

I-luokan syys- ja kevät todistukset

"Olet kohtalaisesti kiinnostunut koulutyöstä. Olet oppinut noudattamaan koulun sääntöjä. Huolehdit työvälineistäsi hyvin. Harjoittele vielä vihkotyön siisteyttä. Harjoittele vielä toisten kanssa työskentelyä. Yritä antaa myös toisille työrauha. Teet kotitehtäväsi tunnollisesti. Yritä keskittyä oppitunneilla paremmin. "

II-luokkaa...

Kuvalla joku henkinen ongelma, mutta: "Tutkit mielelläsi ympäristöäsi. Olet innostunut käsityöstä. Et yritä parastasi jos liikuntalaji ei ole suosikkisi. Et aina kuuntele ohjeita liikuntatunnilla."

III-luokka:

Että miten niin ADHD-diagnoosi on saatu? :D Tällä hetkellä syön Concerttaa, mutta ainakaan vielä ei ole tapahtunut mitään merkittävää muutosta, tosin minulla onkin ihan lasten annos, 18mg. Annosta on nostettu ja saan 4.8 sen hakea, katsotaan onko siitä yhtään sen enempää hyötyä. Ihan samanlainen "hullu sekopää" olen tälläkin hetkellä, jolla pyörii sen kaksisataa välilehteä samaan aikaan päässä. 

Vihaan pukeutunut

Kävin tänään juhlistamassa kaverin 40v. synttäreitä (autolla, koska töitä...) ja mentiin käymään eräässä paikallisessa baarissa. Baarin ulkopuolella oli neljä ihmistä, kaksi naista ja kaksi miestä, jotka alkoivat kovaan ääneen arvostella minua kun kuljin ohi. Kommentteja tuli tyyliin "mite tolla voi olla tollanen hame?" "kattokaa noita reisiä"  jne jne jne. Harvinaista kyllä, en ollut kuulevinaan, vaan kävelin tyynesti ohi ja sisälle. Jonkin aikaa oltuamme sisällä, tämä samainen porukka istui meidän lähellä, ja ihan jatkuvalla syötöllä tuijottivat suoraan kohti ja naureskelivat. Hyvän biisin alkaessa soimaan, tanssin omalla paikallani istualtaan ja huomasin heidän naureskellen kuvaavan sitä puhelimella videolle. Siinä vaiheessa ilmoitinkin, että nyt minun on pakko lähteä pois, ennen kuin oikeasti menetän malttini. 

Heidän harmikseen tulen pukeutumaan edelleenkin ihan juuri kuin haluan. En todellakaan ala kyselemään muilta ihmisiltä lupaa siihen, että saanko käyttää lyhyitä hameita, korkokenkiä, paljastavia vaatteita, jätesäkkiä tai vaikka kulkisin alasti. Se on minun oma asiani, ja pukeudun ihan juuri kuin itse haluan ja missä vaatteissa tunnen oloni hyväksi (niitä ei nimittäin ihan hirveästi ole, ja jos sen tekee lyhyt hame, niin silloin se on niin). Toki se tuntuu pahalta, mutta en silti ala verhoamaan itseäni vaikka siihen jätesäkkiin vain sen takia että minulla on iso maha tai iso perse ja se nyt sattuu häiritsemään muiden silmään. Jos se on sinulta jollain tavalla pois, pistä ihmeessä silmät kiinni ja go fuck yourself! Ja toisaalta, en edes haluaisi olla kaunis ja laiha, eipähän minusta ainakaan tule samanlaista, itseäni täynnä olevaa pissaliisaa.

Siitä päästäänkin toiseen aiheeseen. Minulla on alkanut jostain syystä aggressiivisuus nostamaan päätänsä. Johan se kymmenen vuotta onkin uinunut, mutta nyt se alkaa tulla takaisin, valitettavasti. Kuuluu tosin "taudin kuvaan". Monet kerrat on nyt ihan viimeaikoina käsi noussut jo valmiiksi lyömään joko nyrkillä tai muuten vain läväyttämään, kun joku koskee vaikka minun kaulaan (ihan vahinko riittää) tai sanoo jotakin mikä ei miellytä. Toistaiseksi olen saanut sen verran itseäni kontrolloitua, että se käsi laskee kyllä takaisin alas. Ainahan minua tietysti on sanottu äkäiseksi akaksi, ja kymmenisen vuotta sitten annoin ensin tulla nyrkistä ja vasta sitten kyselin (jos muistin), että mitenkäs se menikään. Tämä on aika pelottava piirre, sillä olen sen aggressiivisuuden saanut siihen pisteeseen, että nykyisin minä en ole se, joka lyö ensin ja yritän lähteä mahdollisista riitatilanteista yms pois, mutta mistä se nyt kumpuaa, että käsi alkaa nousta?

Tämä biisi kertoo kaiken oleellisen:

Five Finger Death Punch - Jekyll and Hyde

Rutiinin kello kaulassa

Jostain syystä uudet asiat pelottavat. Niihin on vaikea tarttua kiinni ja välttelenkin niitä viimeiseen asti vain huomatakseni sen olleen pikku juttu. Tavallaan kaiken pitäisi noudattaa tiettyä kaavaa, mennä suht samalla mallilla, tai sen jälkeen menee kaikki ihan sekaisin. Tätä vähän avasinkin jo adhd-tekstissäni. Toisaalta taas rutiinit ja aina samana toistuvat asiat saavat minut tympääntymään ja kyllästymään hetkessä. Koita siinä elää itsesi kanssa :D 

Olen lähihoitaja vanhusten parissa. Kaikki menee hyvin niin kauan, kun pysytään tietyssä päivärytmissä, tietyissä rutiineissa. Annas olla, jos minun pitäisi lähteä vaikka terveyskeskuskäynnille asukkaan kanssa, tulee samantien hirveä ahdistuksen ja pelon tunne, en osaa, en pysty, APUA! Tottakai pystyn työssäni toimimaan, en sitä tarkoita, mutta se tunne mikä siitä itselle tulee, kun joutuu lähtemään tutusta ja turvallisesta ympäristöstä muualle, muiden, tuntemattomien ihmisten pariin. Loppujen lopuksi se kun on kuitenkin vain ihan turhaa stressaamista, kun asiat menevät hyvin, mutta kun sen vian ei tarvitse olla iso kun se on päässä :D 

Sama homma on tällä hetkellä kun minun pitäisi aloittaa Concertta. Kyseessä on siis ADHD-lääkitys, jota olen yrittänyt välttää. Ihan jo pelkästään juuri siksi, koska se on jotai uutta, täysin uusi tilanne, ja koska en voi sitä tilannetta hallita, niin se ahdistaa. Huomenna olisi mtpa:lla keskusteltava, josko sittenkin se aloitettaisi. Tähän saakka olen siitä kieltäynyt monesti, vaikka ovatkin sitä vaihtoehtoa tarjonneet. Ehkä kaikkein eniten siinä minua pelottaa se, että muuttaako se minua joksikin toiseksi tai osaanko elää jos elämäni ja pääni ei olekkaan enään yhtä lailla täynnä "tuttua ja turvallista" kaaosta kuin nyt mitä se on. Koska sitä se nimenomaan tällä hetkellä on, enkä pysty enää kontrolloimaan itseäni. 

Olen huomannut myös vanhemmassa pojassa samoja piirteitä. Jos on joku uusi asia, ihminen, tapahtuma tms. hän jännittää ihan hirveästi ja se purkautuu sillä, ettei hän suostu tekemään mitään ja temppuilee. Vasta kävimme kouluterveydenhoitajalla 6v. tarkistuksessa, ja sehän meni ihan lekkeriksi koko reissu, koska niin

täti kuin paikkakin oli uusia. 

Toisaalta olen myös hyvin 
yllytyshullu. Ei tarvita kuin pari pientä sanaa; "et uskalla", niin se on menoa. Oli se sitten typerää tai ei, mutta silloin mennään. Silloinkin stressaan todella paljon sitä uutta, mutta en voi jättää tekemättäkään, koska sehän nyt ei vaan sovi, että minä olen se, jolla menee pupu pöksyyn. Kai se jonkin sortin egokysymystä on sekin. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin, kivaa viikonalkua! :) 

ADHD; kirous vai lahja?

Sain lokakuussa 2015 diagnoosin F90.0, eli tutummin ADHD. Kyseessähän on siis tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö, joka on ollut syntymästä asti, mutta ei minun aikanani sellaisesta ollut tietoakaan, oli vain tyhmiä ja huonosti käyttäytyviä lapsia (voi terve....). Haluankin nyt tuoda esille sen, mitä tämä kyseinen häiriö MINUN elämässäni aiheuttaa. 

Hyvin useasti kun puhutaan ADHD-ihmisestä, tulee mieleen poika, joka pyörii tuolilla eikä istu hetkeäkään paikallaan. Kovin väärässä siinä ei olla, mutta kyseessähän ei ole VAIN pienten poikien häiriö, vaan sitä esiintyy myös tytöillä ja kestää koko elämän. 

Itse olen saanut kuulla monesti "et sie vaikuta yhtää ADHD-ihmiseltä". Niin, en varmasti, koska olen oppinut kaikkien näiden vuosien aikana joina olen yrittänyt itseni kanssa elää, niin ns. tuntemattomilta ja ei-läheisiltä ihmisiltä joissain määrin salaamaan asian, "leikkimään" sen hetken normaalia. Tutut ja ystävät jotka tuntevat minut ja joiden seurassa voin olla oma itseni, tietävät kyllä että todellisuudessa olen kaikkea muuta kuin rauhallinen ja hiljainen. 

Minä olen erittäin impulsiivinen ihminen, muut vasta miettivät kun minä olen jo mennyt ja tehnyt asian, vasta jälkeenpäin tulee EHKÄ mietittyä että kannattiko. Yleensä ei.

En pysty keskittymään asioihin samalla tavalla kuin muut. Tai jos keskityn johonkin, koko muu maailma häviää minun ympäriltä, en kuule enkä näe mitään muuta. Koulussa oli aikoinaan ihan maksimi 20min, minkä jaksoin istua paikoillani (pätee edelleen), sen jälkeen alkoi pyöriminen, sormien naputtelu, kynän naksuttelu tai ihan mikä vaan millä saan itseeni liikettä ja ääntä aiheutettua. Teen näitä tänäkin päivänä, ja moni luulee, että olen hermostunut. No en ole, en vain pysty.

Tunteet heittää laidasta laitaan, ja se on jokotai, välimuotoa ei vain ole. Joko olen todella hyvällä tuulella, tai jos olen pahalla tuulella, niin sitten kanssa olen. Ja jos hermostun, en meinaa saada itseäni rauhoittumaan millään, varsinkin kun se sytytyslanka palaa alta sadasosasekunnin. Moni ajattelee, että mitä tuokin tuosta pikkujutusta märisee, mutta kun se ei ole MINULLE pikkujuttu, se tuntuu paljon raskaammalta kuin ns. normaalista ihmisestä.

Olen myös aggressiivinen, todella. En pysty aina itseäni hallitsemaan vaikka kuinka yritän. 

Epäsosiaalinenkin olen, uusien ja tuntemattomien ihmisten kanssa. En vain osaa jutella heidän kanssaan, ja usein olen kuullutkin kommenttia, että miksi olen niin tyly. En sitä tarkoita olla, mutta suustani karkaavat jutut vain ns. töksäyttelynä, jos ylipäätänsä saan mitään sanottua. Yleensä olenkin vain hiljaa ja vastaan vain kysyttäessä. Jos minuun tutustuu, en ole oikeastaan hetkeäkään hiljaa. 

Ystävät ja läheiset saavat kaikkein eniten kärsiä minun olotiloistani. Jos minulla on paha päivä, he kyllä valitettavasti tietävät sen, koska en osaa muulla tavoin sitä purkaa. Osaan kyllä pyytää myös anteeksi jälkeenpäin tarvittaessa, ja yleensä tarvitsee. Heille nostankin hattua ja suuresti kun miun oikkuja jaksavat katella.

Monesti minulla on sata rautaa tulessa, en vain meinaa saada mitään ikinä valmiiksi. Kiinnostus lopahtaa ihan yhtä nopeasti kuin alkaakin. Niin on käynyt myös tämän blogin kanssa. Samalla tavalla minulla on pään sisällä monta rautaa tulessa, sata välilehteä auki joita yritän selata samaan aikaan ja eihän siitä mitään tule. Hirveä kaaos kuvastaa parhaiten. Tämä aiheuttaa aika pitkälti myös sen, että koska pää ei ns. pysähdy, en myöskään meinaa saada nukuttua.

En myöskään ole laiska, tyhmä ja saamaton, vaikka se muista siltä tuntuu, kun en aina saa vaikka siivottua. En vain pysty vaikka haluaisinkin. Yleensä minulla on se kymmenen muuta asiaa mitkä pitää mukamas JUST sillä hetkellä tehä. 

Aistiyliherkkyys on kyllä jotain ihan kamalaa, ainakin jos se sattuu olemaan kuulo. Välillä korvia ihan koskee, kun ei vain kestä jotain ääntä, esim. vaikka kellon tikitys. Se tuntuu välillä että korvat räjähtää. Ja ei, nyt ei puhuta krapulasta.

Motorisesti olen hyvin kömpelö, kävelen ovia ja karmeja päin, kompastelen, kaatuilen ja telon itseäni hyvin paljon, koska vauhtia on enemmän kuin mitä kroppa kerkeää mukana.

Myös masennukseen olen jo kolmatta kertaa syömässä lääkkeitä, sekin on hyvin yleinen ADHD-ihmisellä. 

Välillä tuntuu, että päässäni on ns. lukko. Se tuntuu olevan ihan todella jumissa, vaikka siellä ne monta asiaa pyöriikin, mutta kun et saa yhdestäkään kiinni. 

Uusia tilanteita nykyisin kammoksun ja pelkään tarttua kiinni. Esim. töissä jos olen suunnitellut jonkin asian menevän tietyllä tavalla, ei siihen tarvita kuin yksi pieni muutos ja miulla menee koko paletti sekaisin. Tästä on hyvä esimerkki, kun minulla oli keittiövuoro, ja olin suunnitellut ruoan jaon tietyllä tavalla, eräs hoitaja tekikin toisin, niin loppu ruoanjaosta ei meinannut minun osaltani tulla enää mitään, koska menin ihan sekaisin siitä enkä enää osannutkaan toimia. Vaikkei kyseessä ollutkaan kuin noin yksinkertainen asia, niin silti.

Olen levoton, rauhaton, ärsyttäväkin välillä :D Eräs työkaverini osaa käsitellä minua hyvin, jos minulla alkaa mennä ns. liian lujaa, hän keksii minulle kaikenlaisia pikkuhommia kuten tyyliin "käyppäs hakemassa lehti laatikosta" tms., joilla saan ajatukset katkaistua ja huomion kiinnitettyä muualle. Toisaalta pystyn myös olemaan hyvinkin luova ja toimia silloin kuin pitää, eli ei tämä pelkästään huonoja juttuja aiheuta. Sanotaan kuitenkin näin, että minun elämäni on täynnä itsehillintää, kontrollointia ja itseni kurissa pitämistä, paljon suuremmassa määrin kuin tavallisilla ihmisillä. Jatkuvasti joudun käyttämään suurimman osan voimistani siihen, etten esim. töissä ala karjua jollekkin mummolle tai omaiselle tms.

Tekstistä tuli pitkä, pahoittelut siitä, ja kiitos jos joku sen jaksoi loppuun lukea, itsekin tätä kirjoittaessa puuhastelin välillä kaikkea muuta :D On myös monia muita, millä tavoin tämä minulla ilmenee, mutta tässä nyt murto-osa, vähän valotusta. Toki lisää saa kysyä, ja vastaankin minkä osaan. Lääkitystähän minulla ei ole.