Näytetään tekstit, joissa on tunniste Masennus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Masennus. Näytä kaikki tekstit

tiistai 30. lokakuuta 2018

What's your superpower?

Rupesin tossa yks päivä miettimään ja kattelemaan vanhoja kuvia ja aika järkyttävää kateltavaa. Ihan jo senkin takia, että on 20kg enemmän painoa, mutta noin niinkuin muutenkin. Kuvista heijastuu todellakin, että hyvinvointini on vaakalaudalla, ja nyt ei puhuta krapulasta. 

Otetaan esimerkiksi minun häät vuodelta 2012. Päivä, jolloin morsiammen pitäisi olla onnellisimmillaan. Näyttääkö tämä ihminen siltä, että olisi onnellinen? Minusta ei. Ei aitoa hymyä, silmät huutavat apua jota ei tule. Ja edelleen, ei ole J:stä johtuvaa, tuolloin minulla oli erittäin huono olla, ja sainkin diagnoosin keskivaikea masennus. 

 

Seuraava kuva on otettu 2017 elokuussa. Ei vieläkään näytä hyvältä.


23.2.2018 alkaa jo pikku hiljaa helpottamaan, kun sain ison kiven pois sydämeltä. TUona päivänä en tiennyt miten päin olisin ollut, niin paljon helpotti. 



Ja siitä ollaankin päästy tähän ❤️↓

 


Aika iso muutos mun mielestä, niin fyysisesti kuin henkisestikin :) 

tiistai 19. syyskuuta 2017

Tyttö epäkunnossa

Mä olen loppu. Mä olen niin loppu. En jaksa enää. Olen ihan rikki ja hajalla, eikä tätä korjaa mitkään lääkkeet. Ainoastaan aika. Aika ja asioiden käsittely, mihin en pysty, vaan pakenen. Helpompi kieltää asiat kuin nostaa kissa pöydälle ja käsitellä ne. En vain osaa. Ahdistaa. Haluaisin vain nukkua, mutta nuku siinä sitten kun kaikki asiat tulee myös uniin. Haluaisin vain luovuttaa.

Tällä hetkellä vahvimpana on tunne, joka haluaa häätää kaikki pois läheltä. Menkää, antakaa olla, unohtakaa. Räpiköin ihan tarpeeksi syvällä suossa ilman että tarvitsee vetää muut mukana. Vaikkakin moni yrittää vetää minut mukanaan omaan suohonsa, ja aika pitkälti saaneet upotettua, good for you, mutta minä en halua sitä tehdä muille. En myöskään jaksa enää olla se kantava voima, joka pelastaa ja kannattelee muut ylös. Tai jaksan, tottakai, mutta en niin, että minä seison siellä suossa sisällä alimmaisena ja sinä minun päällä, pomppien ja painaen minua alaspäin.

Olin jo pikkuhiljaa nousemassa jaloilleni, kunnes tänään kaikki mahdolliset haavat revittiin jälleen auki. Ja nimenomaan siksi, koska olen vain siirtänyt ja paennut asioita, mutta en käsitellyt. En ehkä haluakkaan käsitellä, vaikka tiedän, että joku päivä ne tulee vielä vastaan kahta kovempana. 

En jaksa enää jatkuvia riitelyitä. Varsinkaan jos olen itse täysin syytön niihin, mutta minun niskaan se paska kaatuu joka tapauksessa. Riidelkää hyvät rakkaat ihmiset keskenänne ja jättäkää muut ulkopuolelle. Minulla on omassa elämässä tällä hetkellä moni asia täysin kaaoksessa, ja kuten sanoin, olen ihan RIKKI sisältä, mutta silti yritän jaksaa olla myös muiden tukena. Tästä olen maininnut jo aiemmin, on eri asia avautua ja purkautua asiasta/asioista minuLLE kuin miNUUN. 

Nousen vielä joku päivä. Nousen AINA, tiedän sen. Se päivä ei ole tänään. Eikä huomenna. Ei ehkä ensi viikollakaan, mutta vielä joku päivä. Ehkä joskus saan itseäni niskasta kiinni sen verran, että pystyn käsittelemään asiat enkä pakene. Ehkä vielä jonakin päivänä saan itseni korjattua pienistä palasista ehjäksi. Siihen asti en voi muuta kuin odottaa. Ja kirjoittaa ajatuksiani ylös, lukee ken tahtoo, olkoot lukematta jos ei tahdo. Jätä kuitenkin ne ns. paskakommentit pois, niitä en nyt jaksa. Toisaalta haluaisin että joku toinen saisi minut pelastettua ja nostettua ylös, mutta ei se ole kenenkään muun tehtävä. Itse se on pärjättävä ja yritettävä räpiköidä.

Biisit iskee tällä hetkellä, lähinnä sanojen takia, kuuntele ja mieti (klikkaa nimeä);

Tyttö epäkunnossa 
Riisu siipesi
Olisitpa sylissäni (ei löydy youtubesta, sori!)
Bad Girl

torstai 8. kesäkuuta 2017

Yksinäisen keijun tarina

Mistä tunnistaa masennusta sairastavan ihmisen? Onko masentunut vain sellainen, joka itkee kaiket päivät ja yrittää itsemurhaa? Vai voiko se ilmetä muuten?

Miulla on tällä hetkellä kolmas kerta menossa, toinen lääkekuuri, ja näitä pitäisikin vuoden päivät tällä erää napostella. 

Tämä kevät on ollut todella rankka, liian paljon sattumia ja tapahtumia yhteen ajankohtaan, liian paljon henkistä väkivaltaa, fyysistä "väkivaltaa", luottotiedot meinasivat mennä yms yms yms. Jossain vaiheessa se kamelin selkä katkesi. 

Tunsin koko kevään, että se on tulossa, tunnistan jo nykyisin itse varoitusmerkit. Yritin asiasta puhuakkin muutamaan otteeseen, vastaanotto oli kutakuinkin "joooo jooooo, kaikkia masentaa joskus", kädenheilautuksella. Tai vastaavasti kommenttia "no mikä siuta nyt muka masentaa, siullaha on kaikki hyvi?". Kunnes tulikin virallinen diagnoosi mielenterveyspuolelta, keskivaikea masennus. 

On toki normaalia, että joskus masentaa, mutta jos se jatkuu kuukausia, etkä saa enää mistään iloa irti, se ei ole normaalia. Minut tuntevat tietävät, että olen hyvin nauravainen ihminen, mutta koko kevään nauru oli kateissa.

Ulkopuolisen silmään olin normaali, ehkä vähän hiljaisempi, mutta muuten ns. normaali. Sisälläni sen sijaan oli erittäin ahdistava ja pusertava tunne, kuin joku koko ajan puristaisi kurkusta. Illat olivat pahimpia, silloin ahdistus tuplaantui. Varsinkin jos olin yksin, loppuvaiheessa myös vaikka olin seurassa. Aloin loppupeleissä kiukutella lähimmille ihmisilleni, yrittäen ajaa heitä pois luotani, koska enhän ansaitse heitä, heillä on parempi ilman minua. En myöskään tarvitse itse ketään, suksikaa v*ttuun kaikki.

Olisin voinut nukkua 24/7, mikään unimäärä ei riittänyt, jos ylipäätänsä sain nukuttua. Aloin pelkäämään omia ajatuksiani, niistä tuli aika huimia variaatioita. Ei kuitenkaan mitään tyylillä "haluan kuolla, tapan itteni", ei todellakaan, en ole sen tyylinen ihminen. Lähinnä mielessä pyöri vain, että halusin jonkun ajavan autolla minua päin, jotta pääsisin edes hetkeksi LEPÄÄMÄÄN, nukkumaan, olemaan rauhassa ja ihan vain olemaan ilman ajatuksia ja jatkuvasti kasvavaa ahdistavaa oloa. Taivaallinen harmonia alkoi kuulostamaan ihan hirveän hyvältä, vaikken uskokkaan mihinkään jumalaan tms. Olisi vain hiljaista, eikä kukaan, KUKAAN pääsisi enää satuttamaan. Olin niin rikki henkisesti ettei ole tosikaan.

Vihon viimeinen herätys itselleni oli, kun vietimme Leevin 6v synttäreitä, jonka jälkeen lähdin omaan kotiini, aikoen käydä kaupassa. Ne syntymäpäivät olivat minulle henkisesti niin raskas koettelemus, kun paljon ihmisiä joille piti esittää kaiken olevan hyvin ja hymyillä, että istuin autossa kaupan pihalla kaksi TUNTIA, kun en vain yksinkertaisesti päässyt ylös sieltä. Olin niin loppu. 

Laitoin seuraavana päivänä itku kurkussa MTPA:lle viestiä, että nyt on asiat niin, etten enää itse selviydy tästä, en vain enää pääse tästä suosta ylös ilman apua. Sainkin ajan melkein hetimmiten, ja ei muuta kuin aloitetaan lääkitys. Siitä on ollut todella suuri apu minulle, jaksan taas paremmin eteenpäin. Totesinkin eräälle työkaverille, "tiedätkö, nyt on hyvä olla". Viimesen viikon aikana on taas hieman takapakkia otettu, mutta pääosin mieliala on kohtuullisen hyvä, ns. normaali. Ainut on se itsetunto, mistä edellisessä kirjoituksessa mainitsin.

Ainoat asiat jotka saivat minut edes jotenkin pysymään järjissäni, olivat lapset ja työ. Sanoinkin lääkärille hänen sairaslomaa tarjotessaan, etten sitä halua, koska todennäköisesti jos jään yksin kotiin kaikkine ajatuksineni, en enää töihin palaa, mihinkään. 

Eli suomeksi, kaikki masentuneet eivät ole niitä, joista sen näkee päällepäin. Siinä itseasiassa tulee aika hyväksi, että pystyy näyttämään muille, miten kaikki on hyvin ja elämä on ihanaa, vaikka todellisuus olisi toinen.

Kiitän silti ystäviäni, jotka kaikesta huolimatta pysyivät rinnallani. En oikeasti pärjää ilman heitä, ja TODELLAKIN tarvitsen heitä. Osaan olla ihan hirveän kamala paskapää, mutta arvostan heitä joka tapauksessa. Ei käy kateeksi kun en todellakaan ole kaikkein helpoin ihminen, mutta silti he jaksavat potkia eteenpäin :)