Miulla on tällä hetkellä kolmas kerta menossa, toinen lääkekuuri, ja näitä pitäisikin vuoden päivät tällä erää napostella.
Tunsin koko kevään, että se on tulossa, tunnistan jo nykyisin itse varoitusmerkit. Yritin asiasta puhuakkin muutamaan otteeseen, vastaanotto oli kutakuinkin "joooo jooooo, kaikkia masentaa joskus", kädenheilautuksella. Tai vastaavasti kommenttia "no mikä siuta nyt muka masentaa, siullaha on kaikki hyvi?". Kunnes tulikin virallinen diagnoosi mielenterveyspuolelta, keskivaikea masennus.
On toki normaalia, että joskus masentaa, mutta jos se jatkuu kuukausia, etkä saa enää mistään iloa irti, se ei ole normaalia. Minut tuntevat tietävät, että olen hyvin nauravainen ihminen, mutta koko kevään nauru oli kateissa.
Ulkopuolisen silmään olin normaali, ehkä vähän hiljaisempi, mutta muuten ns. normaali. Sisälläni sen sijaan oli erittäin ahdistava ja pusertava tunne, kuin joku koko ajan puristaisi kurkusta. Illat olivat pahimpia, silloin ahdistus tuplaantui. Varsinkin jos olin yksin, loppuvaiheessa myös vaikka olin seurassa. Aloin loppupeleissä kiukutella lähimmille ihmisilleni, yrittäen ajaa heitä pois luotani, koska enhän ansaitse heitä, heillä on parempi ilman minua. En myöskään tarvitse itse ketään, suksikaa v*ttuun kaikki.
Olisin voinut nukkua 24/7, mikään unimäärä ei riittänyt, jos ylipäätänsä sain nukuttua. Aloin pelkäämään omia ajatuksiani, niistä tuli aika huimia variaatioita. Ei kuitenkaan mitään tyylillä "haluan kuolla, tapan itteni", ei todellakaan, en ole sen tyylinen ihminen. Lähinnä mielessä pyöri vain, että halusin jonkun ajavan autolla minua päin, jotta pääsisin edes hetkeksi LEPÄÄMÄÄN, nukkumaan, olemaan rauhassa ja ihan vain olemaan ilman ajatuksia ja jatkuvasti kasvavaa ahdistavaa oloa. Taivaallinen harmonia alkoi kuulostamaan ihan hirveän hyvältä, vaikken uskokkaan mihinkään jumalaan tms. Olisi vain hiljaista, eikä kukaan, KUKAAN pääsisi enää satuttamaan. Olin niin rikki henkisesti ettei ole tosikaan.
Vihon viimeinen herätys itselleni oli, kun vietimme Leevin 6v synttäreitä, jonka jälkeen lähdin omaan kotiini, aikoen käydä kaupassa. Ne syntymäpäivät olivat minulle henkisesti niin raskas koettelemus, kun paljon ihmisiä joille piti esittää kaiken olevan hyvin ja hymyillä, että istuin autossa kaupan pihalla kaksi TUNTIA, kun en vain yksinkertaisesti päässyt ylös sieltä. Olin niin loppu.
Laitoin seuraavana päivänä itku kurkussa MTPA:lle viestiä, että nyt on asiat niin, etten enää itse selviydy tästä, en vain enää pääse tästä suosta ylös ilman apua. Sainkin ajan melkein hetimmiten, ja ei muuta kuin aloitetaan lääkitys. Siitä on ollut todella suuri apu minulle, jaksan taas paremmin eteenpäin. Totesinkin eräälle työkaverille, "tiedätkö, nyt on hyvä olla". Viimesen viikon aikana on taas hieman takapakkia otettu, mutta pääosin mieliala on kohtuullisen hyvä, ns. normaali. Ainut on se itsetunto, mistä edellisessä kirjoituksessa mainitsin.
Ainoat asiat jotka saivat minut edes jotenkin pysymään järjissäni, olivat lapset ja työ. Sanoinkin lääkärille hänen sairaslomaa tarjotessaan, etten sitä halua, koska todennäköisesti jos jään yksin kotiin kaikkine ajatuksineni, en enää töihin palaa, mihinkään.
Eli suomeksi, kaikki masentuneet eivät ole niitä, joista sen näkee päällepäin. Siinä itseasiassa tulee aika hyväksi, että pystyy näyttämään muille, miten kaikki on hyvin ja elämä on ihanaa, vaikka todellisuus olisi toinen.
Kiitän silti ystäviäni, jotka kaikesta huolimatta pysyivät rinnallani. En oikeasti pärjää ilman heitä, ja TODELLAKIN tarvitsen heitä. Osaan olla ihan hirveän kamala paskapää, mutta arvostan heitä joka tapauksessa. Ei käy kateeksi kun en todellakaan ole kaikkein helpoin ihminen, mutta silti he jaksavat potkia eteenpäin :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti