Sanottavat sanottuna

Taas on minun mieleni musta

Taidan potea masennusta

Tahtoisin kerrankin olla rautaa

Mutta mä kaivan itselleni hautaa

En saa missään arvostusta

Taitaa päässäni olla kusta

En pysty enää nukkumaan

Minä olen valmis kuolemaan

Viekää minut mielisairaalaan

Pukekaa minut pakkopaitaan

Vääntäkää minulle rautalangasta

Koska muuten en mitään tajua

Minä olen mielenvikainen

Ja aina vainoharhainen

Tahdon olla parempi ihminen

Yhteiskuntakelpoinen

En tahdo palata eiliseen

En usko parempaan huomiseen

Joku itsetuntoa nakertaa

Ja minun mieltäni varjostaa

Tiedän että yksin jään

Tähän tyhjään elämään

En jaksa enää välittää

Koska mulla ei oo mitään hävittävää

Näin alkaa Raaka-Aineen Yhteiskuntakelpoinen - laulun sanat, ja tuntuu kolahtavan jollain tasolla. Musta ei saa yhteiskuntakelpoista mitenkään, ei milloinkaan. Mä olen kuin atomipommi, tuhoan kaiken tieltäni, oli se hyvää tai pahaa, tarkoituksellista tai tarkoituksetonta, halusin tai en. 

En tosiaankaan usko enää parempaan huomiseen, sellaista ei ole. En välitä. Ja silti välitän, välitän niin paljon, että tuntuu kuin sydämestä revittäisiin pala irti joka kerta kun loittonen. Kuin hengitys lamaantuisi. 

Mä olen luonut ympärilleni muurin, piiloutunut sen muurin sisään, eikä kukaan pääse sen läpi, työnnän kaiken lähestyvän pois. Hetken yritin linnoituksen muureja laskea, ei kannattanut. Todennäköisesti hukun omaan vallihautaani. Yksin.

Toisaalta olisi hyvä, jos olisi vielä vanhoja kunnon mielisairaaloita. Tai lähinnä viittaan "Prinsessa"-tyyppiseen paikkaan. Mullekkin olis tehty lobotomia jo kauan sitten, mikä oliskin suhteellisen hyvä, kun ei tarvitsisi enää tuntea. Sen kuin olisi vaan, välinpitämättömänä. Ei tarvitsisi tuntea vihaa, ei inhoa, ikävää, kaipausta, ei mitään. Jäisihän toki ne ilon ja onnen tunteet kokematta, mutta ne on niin kaukaisia  ja harvinaisia muistoja, ettei niitä ehkä osaisi enää kaivatakkaan, kun ei muista miltä ne tuntuvat.

On päiviä, jolloin kadun sitä, että lähdin sairaalaan, kun kaulavaltimo repesi. On päiviä, jolloin jaksan vielä taistella, vaikkakin vähenemässä määrin. Ne on niitä pieniä hetkiä, joista on tullut kuin ns. henkireikä ja pelkään, että ne pienetkin hetket häviää. Ne pienet hetket, jolloin tunnen oloni hyväksi ja turvalliseksi, ehkä jopa onnelliseksi. 

Mä olin hukkumaisillani, ja yritin huutaa apua, etten jaksa enää räpiköidä pinnalle, että olen väsynyt, muttei sitä huutoa kuultu. Nyt en enää jaksa edes räpiköidä, kellun pinnalla ja odotan milloin vajoan. 

You hate me? I hate me too

Itseinho. Se vie sulta kaiken. Ja mä todella tarkotan sitä, kaiken. Se tuhoaa kaiken hyvän jättäen jäljelle vain pelkkää tyhjyyttä. Tyhjyyttä ja synkkyyttä. Se vie viimeisetkin itsekunnioituksen rippeet.  Millään ei ole enää väliä,koska enhän ole sen arvoinen. Peilejä alkaa vältellä, ei näe enää mitään kaunista, pelkkää rumuutta. Ihmisiä alkaa vältellä, ei kestä toisten katseita. Alkaa ällöttää,tahtoo vain piiloutua maailmalta ja katseilta. Puheiltakin. Mieli alkaa mustua. Käytös alkaa muuttua itsetuhoiseksi.

Eräs rouva sanoi joskus hyvin oman elämänsä mottona ja toisiin ihmisiin suhtautumisena "jos ihminen tulee toimeen itsensä kanssa, se heijastuu myös muihin ihmisiin". Ei huono ollenkaan, täyttä totta. Jos et enää kunnioita itseäsi, vaan näet pelkkää vihaa itsesi ympärillä, se heijastuu myös muihin ihmisiin.

Mutta mikä johtaa siihen, ettei enää välitä? Mistä itseinho johtuu? Mistä se syntyy? Ehkä sulle on jo lapsena toistuvasti uskoteltu, ettet kelpaa. Ettei mikään riitä. Et ole mitään etkä varsinkaan osaa tai pysty. Ehkä sun ulkomuoto on muuttunut radikaalisti (lihominen/laihtuminen/vanheneminen yms yms yms). Tai sulle on käynyt jotain/tehty jotain traumaattista tms. Tai ehkä sulle on huudettu vitun läski, vitun huora, vitun lehmä. Tai ehkei sulle ole käynyt mitään. Se on vaan ajan saatossa syntynyt, salakavalasti hiipinyt ja pikkuhiljaa huomaamatta iskenyt. Siitä on tullut ominaista, etkä enää tiedä muuta ajattelumallia tai toimintatapaa. Se alkaa tuntua tutulta ja turvalliselta, ei enää uskalla edes ajatellakkaan muuta vaihtoehtoa koska pelottaa päästää irti, muutos pelottaa.

Millä itseinhoa voisi lieventää? Ainahan sitä sanotaan, että asenteesta se on vaan kiinni. Että kun vaan ajattelee iloisia asioita niin kyllä se siitä. Höpöhöpöhommia, sanonpahan vaan. Vaikka kuinka ajattelisi ihania sateenkaaria ja kauniita kukkasia (kielikuvia), se ei auta, jos "vika" on syvemmällä. Tai kun sanotaan, että olet hyvä just tommosena, mutta ei se mene niin. Jos sulla on vääristynyt kuva itsestä kaikin puolin (enkä nyt puhu pelkästä ulkonäöstä, vaan kaikesta, koko olemuksesta), niin se, että olet jonkun toisen mielestä hyvä (vai liekö sekin pelkkää lohdutusta, että tulisi parempi mieli), ei auta siinä, jos et riitä itsellesi. Muiden mielipiteillä ei ole väliä riitätkö vaiko et, vaan sillä, että riittäisi itselleen. Kaikki lähtee sisältäpäin. Jos sä olet ankara itsellesi, liian ankara, ja vaadit itseltäsi paljon, mutta ei silti riitä, niin missä vika? Auttaisiko terapia? Ulkonäön muokkaaminen? Oman itsensä ja sisimpänsä muokkaaminen? Vai auttaako mikään jos sisin on oikeasti kerennyt vuosien saatossa mustua täysin, se viimeinen valon pilkahdus on sammunut jo kauan sitten? Kun käytös on jo muuttunut kaikin puolin itsetuhoiseksi? Enkä nyt itsetuhoisuudella tarkoita konkreettisesti itsensä satuttamista, viiltelyä tai itsemurhaa tms, vaan myös monet valinnat joita tekee, joista tietää, että huonosti käy, ja silti ne tietoisesti tekee, lasketaan myös itsetuhoisuudeksi. Kun rankaiset itseäsi huonoilla valinnoilla, koska olet niin mustunut, että annat palaa vaan. Ja tämä johtaa taas siihen, että itseinho vie kaiken. Oravanpyörä on valmis.

Jokaisella on varmasti joskus hetkiä, kun inhoaa itseään, on vihainen jostain tekemästään mokasta, tai päiviä kun peilikuva näyttää suohirviöltä, mutta se kuuluu asiaan, ne ovat ohimeneviä. Jos se alkaa olla joka päiväistä, etkä enää löydä hyvää itsesi kohdalla mistään, alkaa olla keinot vähissä, silloin on apu tarpeen. Mikä apu toimii kenelläkin, sitä en osaa sanoa. Mikä sulla toimii, ei välttämättä toimi mulla ollenkaan.

I'm so tired my tired is tired!

Oon ollut taas pitkään tuuliajolla. Tuntuu etten löydä mistään satamapaikkaa mihin laskea ankkuria, mihin pysähtyä. Aivan kuin olisi eksyksissä. Osittain siihen eksymiseen varmasti vaikuttaa burn out, eli loppuun palaminen, jonka koin loppuvuodesta. Se on tehnyt jo keväästä asti tuloaan, mutta kun itselleen ei voi antaa lupaa olla heikko tai luovuttaa, sen loppujen lopuksi teki minun kroppani angiinan ja ystävien kera. Kun ei kerran muuten saa pysähtymään, täytyy kaataa koko akka kunnolla,ja pakottaa lepäämään. Viisi päivää pelkästään kuumeessa, joka ei laskenut ollenkaan koko aikana alle 37 edes kuumetta-alentavilla lääkkeillä, ja senkin jälkeen vielä pitkään huonossa kunnossa sairaslomalla kotona, joten pakostakin joutui lepäämään.

Loppuajan itkin töissä kun olin niin väsynyt ja loppu, eikä tällä kertaa todellakaan johtunut työpaikasta eikä varsinkaan työkavereista. Työkaveritkin huolestuivat ja silti en voinut myöntää todellista tilaa, vaan vakuutin kaiken olevan hyvin. Paremmin.

Tein myös yöt töitä. Siis kotona. Omassa sängyssä nukkuessa. Päätä särki koko ajan ja olin todellakin väsynyt. Koko kevään, kesän ja syksyn olen hoitanut aivan kaiken. Lasten asiat (tottakai!), bonuslapsen asiat (tämä sovittu, koska ei muuten homma toimi, ottamalla myös kaiken paskan ja haukkumiset ja KAIKEN vastaan bonuslapsen äidiltä), omat asiat, työt, kodin JA myös J:n asiat. Ei ihme jos ihminen palaa loppuun. Loppujen lopuksi en enää edes osannut pysähtyä, vaan oli koko ajan PAKKO jatkuvasti suorittaa ja tehdä jotakin.

Väsyin. Eksyin. Jouduin tuuliajolle. Olen hukassa enkä löydä edes itseäni tämän kaaoksen seasta. Olen siis kadottanut jopa itseni, enkä tunnista itseäni tämän romukasan seasta. Romukasa, ihmisraunio, mitä näitä nimityksiä löytyykään, tarkoittavat kaikki samaa. Vaikka nyt asiat ovat oikeasti paremmin tuon pakkolepäämisen jälkeen, olen silti itse ajelehtimassa kaukana ulapalla eikä maata näy missään suunnassa. Ja nimenomaan ajelehdin pelkän pelastusrenkaan varassa,  venekkin uponnut jo aikoja sitten.

En jaksa vieläkään tavata edes ystäviäni, kuin hyvin hyvin harvoin, silloinkin melkein pakotettuna. Käyn töissä ja istun kotona kaiket päivät. Kuulostaako minulta? Ei tosiaankaan.  Ja toki joku voi ajatella, että no sitä se ikä teettää kun rauhottuu kotia ja päläpälä, muttei se nyt ihan niinkään ole.

Ja kyllä tässä sitkutellaan eteenpäin, vaikka väkisin, jos ei muuta. Parempia päiviä on, mutta myös näitä huonoja kuten tämä. Täältä noustaan kyllä, niinkuin aina, en vain tiedä kuinka syvälle pitää hukkua ennen kuin se tapahtuu. Mutta jonain päivänä kyllä.

Tulin, näin ja hävisin, mutta siksi koska itse tahdoin niin. Kiitos teille rakkaat, että elää sain kuten halusin.

Oon viime aikoina miettinyt paljonkin kuolemaa, ja sitä, et mitä itse haluan, kun joskus aika jättää. Ikään kuin sillä mitään merkitystä minulle enää siinä vaiheessa on, mutta parempihan se on, ettei omaisten ja läheisten tarvitse niin paljoa vaivata päätään. Moni voi ajatella, että mitä se nyt tommosia, nuor ihminen, mutta kun koskaan, IKINÄ, ei voi tietää miten elämä heittelee, ja mitä voi käydä, sen on varsinkin kuluva vuosi opettanut. 

Ensinnäkin, mun hautajaiset ei oo mitkään itkuvirsikemmakat. Muistella voi ja pitää, mutta jos on jotain sanottavaa tai vaikka sitä itkettävää, tehkää se kun elän, kun sillä on vielä merkitystä. Ja kyllä, hautajaiset, arkkuun vaan, jotta ihmisillä on paikka missä käydä vaikka mintut haudalle kaatamassa. Kiva jos joskus kynttilänkin muistaa sytyttää. MUTTA. Koska kammoan ajatusta aivan mielettömästi elävältä hautaamisesta, haluan haudalleni kellon, joita joskus näkee vanhoista ajoista kertovissa elokuvissa. Kellon, jossa on naru mikä menee arkkuun, että voin sitä sitten kilkuttaa, jos sattuisi vahinko käymään, etten olekaan viimeistä hengenvetoani vetäissyt. 

Hautajaisiini haluan soitettavaksi Timo Rautiaisen Vastavirtaan-biisin, koska ne sanat osuu ja uppoaa. Toki voi olla hyvinkin, että elän satavuotiaaksi (epäilen!) ja mieli muuttuu moneen kertaan, mutta nää on ainakin tämän hetkiset fiilikset, koska kuten sanoin, ikinä ei voi tietää. Sen takia pitääkin elää jokainen päivä, kuin se olisi viimeinen, ei märehtien että voivoi ja katkeroituneena, vaan täysillä, tehdä niinkuin hyvältä tuntuu. Aina se ei kannata, mutta onpahan ainakin eletty. Sen takia en juurikaan kadu mitään, vaikka olenkin paljon ehkä vääriä valintoja tehnyt, mutta toisaalta, olisin katunut sitä, että oikeasti siellä kiikkustuolissa harmittaisi elämätön elämä. 

Se on kumma, miten nämä tekstit alkavat muotoutua yöllä. Tämäkin alkoi syntyä mielessä, kun olin jo sängyssä, juuri unen rajamailla, ja eihän siinä auttanut muu kuin kirjoittaa saman tien puhelimeen ylös, että voi myöhemmin tänne blogiin siirtää. Tämä ei siis ole mitään, että olisin masentunut tms. vaan ihan pelkkää pohdintaa mitä haluan. 

Hatullinen pastaa

Tää on taas niitä hetkiä ku mun pää huutaa mulle. Koko ajan. Vitun tyhmä, helvetin idiootti, etkö edes sitä osannut, eikö susta ole mihinkään, täysin turha kapistus. Listaa vois jatkaa loputtomiin. Mun pää on mun pahin vihollinen, koska se huutaa mulle eikä anna anteeks virheitä. Mä en SAA epäonnistua, mun TÄYTYY olla kaikessa hyvä ja pärjätä, tavoitteet on asetettu pilviin. 

Oon taas viime aikoina kysynyt monesti, et miksi juuri minulle on pitänyt tulla tämä helvetin aivovamma, oonko edellisessä elämässä ollut niin paha, että nyt rangaistaan tämän kanssa. Ja kyllä, aivovammalla tarkoitan ADHD:tä, koska sitä se minulle on. Tästä on turha kenenkään loukkaantua, koska näin MINÄ tämän asian koen.  Hyvin harvoin se aiheuttaa mitään hyvää, en vieläkään ole monen vuoden jälkeenkään keksinyt positiivisia vaikutteita mitä se minulle tekisi, pelkkää huonoa. ADHD:n takia mä kusen AINA omat asiani, ja välillä muidenkin, tavalla tai toisella. 

Mä haluan olla tavallinen, niinkuin normaalit ihmiset. En mä ole pyytänyt tälläistä, ja ei, en ole oppinut sen kanssa elämään vielä 30 vuoden aikana. Välillä toki naurattaa omat toilailut tms, mutta useimmiten ei. Ja tässä palataan taas siihen vitun idioottiin, epäonnistuit TAAS. 

Jopa mun keskenmenosta pää huutaa. Ja ei, en missään tapauksessa ole sitä mieltä, että tää kirous liittyis siihen millään tavalla, niille ei minkä maha, vaan se jälkipuinti. Mun pää huutaa mulle siitäkin, et vitun idiootti, kun edes lapsia et osaa tehdä. Ja ei, en kuule ääniä päässäni, en ole skitsofreeninen. Olen vain liian ankara itselleni, kun en anna mahdollisuutta virheisiin. 

Mä vihaan mun ADHD:ta. Mä vihaan sitä, ettei se anna mulle mahdollisuuksia olla tavallinen. Mä vihan sitä, et sen takia mun pitää jatkuvasti suorittaa jotain ja mieluummin onnistua täydellisesti, tai olen täysin epäonnistunut. Mä vihaan sitä, ettei mun ihmissuhteet onnistu, koska ADHD:n takia en osaa pitää suutani kiinni tai käyttäytyä kuten ihmiset. Mä vihaan sitä, et ADHD:n takia mä en saa mahdollisuutta elää ilman jatkuvaa draamaa, tai vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Elää NORMAALIA elämää. Mä vihaan sitä, kun ihmiset ei ymmärrä. 

Mentally fucked up

Mä olen viime aikoina ollut väsyneempi. Väsyneempi niin fyysisesti kuin psyykkisestikkin. Elämänilo tuntuu kadonneen. Tai ei voi puhua viime aikoina, on tätä jatkunut jo jonkin aikaa. Mistään ei tunnu saavan kiinni, eikä iloa juuri tunnu olevan vaikka periaatteessa kaikki pitäisi olla hyvin, ainakin melkein. Mitään varsinaista syytä ei tälle jatkuvalle väsymykselle pitäisi olla. Ja sen tiedän, että tällä kertaa se ei todellakan johdu työpaikasta. 

Ahdistuskohtauksetkin ovat alkaneet tehdä paluutaan, joita ei ole ollut puoleentoista vuoteen. Niitäkin on nyt muutamat tulleet. Se on sellainen helvetti, mihin en halua takaisin. Käyt esim. kaupassa ja yhtäkkiä joku alkaa puristaa kurkkua, pakko päästä pois, en selviä. 

Olen jatkuvasti äkäinen ja kärttyinen, itkuherkkäkin. En vain jaksa. Mikään ei kiinnosta. Seison kuilun reunalla, vaikka onneksi sentään reunalla, eikä pohjalla, joten toivoa vielä on. Nimenomaan vielä. Milloin tulee se viimeinen tuulenpuuska joka tönäisee minut alas? 

On mulla sentään jotain tavoitteita tälle niin sanotulle elämälle. Olen vakaasti päättänyt, että vielä hommaan oman asunnon. Ainut, että se vaatii sen, että alan tehdä kahta työtä, jotta saisin edes vähän säästöön. En vain tiedä, kuinka jaksan tehdä kahta työtä, jos nyttenkin olen jo aivan poikki? Vaan pakko se on yrittää, muuten tavoite ei ikinä onnistu. 

Mä en halua siihen suohon takaisin, jossa olin viime vuoden alussa, mutta en tiedä onko enää voimia taistella sinne joutumista vastaan. En myöskään halua ahdistuskohtauksia takaisin, ne rajoittavat elämää liikaa. Haluan jälleen olla oma itseni ja saada iloa pienistäkin asioista. Haluan elää. 

Palokuntajuttuja

Hetkeen ei ole taas kirjotuskärpänen puraissut, ollut sen verran seesteisempää elämää. Tai itseasiassa ei ole 😅 On ollut keskenmeno (tai itseasiassa kaksi peräkkäin, toinen ei vain kestänyt niin pitkälle, että olisi ollut tiedossa), hirvi potkaisi auton keulaan kun sen verran läheltä käytti ja humalapäissään korkkarijuoksua, joka ei ihan kovin hyvin päättynyt sekään (kuten arvata saattaa) 😆

Että kirjoittamista olisi kyllä, niistä ehkä myöhemmin. Nyt haluan kuitenkin paneutua oman harrastukseni kehumiseen, josko se samalla poikisi vaikka lisää jäseniä. Ja vaikkei, kehun silti, koska aihe on minulle tärkeä. 

Olen harrastanut 21 vuotta VPK:ta, ja kaiken sen ajan ollut samassa palokunnassa. Mihinpä sitä hyvää vaihtamaan. On oltu nuoriso-osastossa, hälytysosastossa, kouluttamassa nuoriso-osastoa ja tällä hetkellä vaikutan naisosastossa joka on kaikkea muuta kuin pitsinnypläystä. Paljon olen ollut myös nuorten leireillä mukana, joissa tapaa myös muita kuin oman alueen jäseniä. Hälytysosastoonkin olen harkinnut palaamista, se jääköön nähtäväksi antaako kantti myöten siihen. 

Ennen kaikkea hyvän harrastuksen lisäksi olen saanut paljon uusia tuttavuuksia ja jopa ystäviäkin palokunnan kautta. Jostain syystä "meidän porukkaan" on vaan helppo tulla mukaan. Meillä Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson alueella on vaan sellainen porukka ja yhteishenki, että kuka vaan pääsee "sisälle". Ketään ei katsota kieroon (tai ainakaan anneta sen näkyä), jokainen on omanlaisensa loistava persoona ja kaikki otetaan vastaan. Yhteishenki on ihan käsittämätöntä ja sen huomaa varsinkin leireillä missä kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Jopa moni ns. ensikertalainen on sanonut, että yllättynyt miten hyvin otetaan vastaan ja porukkaan pääsee. Näinhän se on, eikä helpolla eroonkaan pääse 😂 Ja kun on kerran päässyt, ei haluakkaan päästä eroon. 

Palokunnasta saa myös paljon muutakin, kuin niitä ystäviä. Oppii mm. uusia taitoja alkusammutuksesta hälytyksien muonitukseen (lähinnä naisosastossa). On ensiapua, sammutusharjoituksia, hydraulisten pelastusvälineiden käyttöä ja paljon paljon muuta. 

Olen huomannut tässä viime aikoina, että itselläni on myös "itsevarmuus" jonkin verran lisääntynyt. Leireillähän olen jo vanha tekijä, ja aina löytyy juttuseuraa. Päätin kuitenkin niin sanotusti repäistä, ja lähteä aivan tuosta vain puskista meidän alueliiton risteilylle, jonne ei ole meidän omasta palokunnasta ilmeisesti ketään lähdössä. Normaalitilanteessa en olisi todellakaan lähtenyt, "kun ei ole meiltä ketään, ja mitenhän pärjään muiden ihmisten kanssa ja lässynlää". Aina pitää olla joku "tuttu tukipilari" johon turvautua, vaan nyt ei ole. Ja vielä oudommalta minun suustani kuulostaa lause "aina sieltä joku tuttu löytyy. Jos ei ole, tehdään uusia tuttavuuksia!". Että mitenkä? MINÄ lähtisin tutustumaan uusiin ihmisiin vapaaehtoisesti?? MINÄ, jolle se on aina ollut iso kynnys 🙀 Ehkä se kertoo siitä, että alan olla itsevarmempi tai sitten vain porukasta johon on helppo liittyä, mene ja tiedä. 

Suosittelen todellakin kaikille palokuntajuttuja. Ihan jo pelkästään uusien tuttavuuksien, LOISTAVIEN tuttavuuksien takia. Ja sen yhteishengen. Kannattaa ainakin pari kertaa käydä katsomassa ja kokeilemassa, olisiko se juuri se oma juttu, mutta missään tapauksessa ei kannata torpata heti tyhjältä kädeltä, ennen kuin kokeilee.