Once In a lifetime you meet someone Who changes everything

Lueskelin noita edellisiä tekstejä, ja tuntuu menevän ajatukset aika samalla kaavalla, mutta antaa mennä vaan 😄 Enköhän kohta keksi jotain uuttakin puheenaihetta.

Välillä tulee mietittyä, että mitäs jos en olisi tavannut tiettyjä ihmisiä elämässäni, olisiko asiat paremmin? Olisinko vielä naimisissa, se melkeen (palaneen) pullantuoksuinen perheenäiti? Asuisinko vielä omistusasunnossa oman pikku perheeni kanssa? Olisiko elämä onnellista ja seesteistä?

Ei, ei olisi, enkä olisi, sillä niinä vuosina unohdin täysin oman itseni ja sen, kuka tai mikä oikeasti olen. Minusta muotoutui vain joku "muottiin sopiva", mutta se oli kaukana itsestäni, haamu. En ole sellainen ja se kulutti voimavaroja -110%. Nämä "tietyt ihmiset" saivat minut muistamaan/löytämään sen vanhan, OIKEAN Hellun sieltä syvältä, jonne se oli hautautunut. Alkoi löytymään voimaa jaksaa eteenpäin, alkoi löytyä toisella tavalla elämäniloa.

Tällä hetkellä parisuhteessa ollessani pelkään sitä, että kadotan taas itseni täysin, varsinkin jos tulee normaaleja muutoksia, joita parisuhteessa ollessa yleensä tulee väistämättä eteen, ennemmin tai myöhemmin. Tuleeko minusta jälleen se sama haamu? Vai onnistunko tällä kertaa paremmin kun tiedostan asian? Ei voi tietää, aika näyttää, enkä sitä juurikaan stressaa, vaikka takaraivossa naputtaa kyllä. Virheistäkin voi oppia, mutta onko nämä ne virheet joista olen tällä kertaa oppinut vai vaaditaanko muutama uusinta, että menee perille?

Oman itsensä kadottaminen on aika mielenkiintoista. Se hiipii salakavalasti, pikkuhiljaa, huomaamatta, sitä ei itse edes tajua ennenkuin on usein liian myöhäistä. Siitä johtuen olen yrittänyt painottaa muillekkin, että tehkää niin kuin hyvältä tuntuu. Jos joku asia tuntuu pahalta, se EI SILLOIN KANNATA. Esim. jos parisuhteessa molemmilla on huono olla, eikä mikään auta, miksi väkisin jatkaa? Se ei palvele ketään, varsinkaan sinua itseäsi ja kostautuu jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin. Tai vaikka työpaikassa.

Eli toisin sanoen olen kiitollinen näille ihmisille, jotka herättivät minut, ja toivat "takaisin elämään". Ilman heitä en seisoisi tässä pisteessä pää pystyssä jossa olen nyt. He tietävät sen kyllä itse, vaikken sitä aina osaakkaan sanoa.

Everything I Am, You Helped Me to Be

Pitkästä aikaa (moneen moneen vuoteen) on tunne, että olen vihdoin täysin oma itseni. En ole enää hukassa, niinkuin olen ollut, tuntuu, että olisin vihdoin löytänyt paikkani maailmassa, ja tätä tunnetta on ollut jo useamman viikkoa. Takapakkia tulee toki välillä, niinkuin muutenkin normaalisti elämässä tulee, mutta niistä selvitään, niistä päästään yli. 

Innostuin taas hetkellisesti käymään lenkkeilemässä. Jos vanhat merkit paikkansa pitää, se innostus kestää viikon ja lopahtaa siihen 😃 Kävin ostamassa itselleni ihan juoksupökät ja -paidan, kengät pitäisi vielä saada hommattua. 

Tänään käydessäni juoksemassa, mietiskelin sitä, miten paljon olen oikeasti vuodessa muuttunut. Muutenkin, kuin pudottanut painoa tai miten jaksan juosta pidempään. Henkisesti nimittäin. Vuosi sitten en voinut kuvitellakkaan lähteväni päivänvalossa lenkkeilemään, saati ihmisten näkyville. Aina piti odottaa, että on pimeää, tai mennä johonkin syrjään missä ei liiku muita ihmisiä, ettei kukaan vain näe, miten läski yrittää epätoivoisesti äheltää. Ei toimi tänä päivänä. Keskellä päivää, ihmisten ilmoilla ja kadulla 💪 Jos jotakuta häiritsee, antaa häiritä, voin näyttää vaikka persettä perään, että siinä on, ihaile sitä. Aika voittajafiilis, täytyy kyllä sanoa. 

Olen myös muutenkin paljon itsevarmempi kuin ennen. En halua pukeutua säkkiin, enkä piiloudu kotiin neljän seinän sisälle. Menen ja olen, teen niinkuin tykkään. Seison selkä suorana. En juokse pelkkää ajatusta karkuun, että joku näkee. Nähkööt. Kauhistelkoot. Saakoot traumoja. Mutta minä olen tässä ja minä riitän. Minä kelpaan. Olen oma itseni. Mulla on hyvä olla, varsinkin henkisesti. Mä olen vahva. Ja selviän mistä vaan. 

Ai mitäkö mulle on tapahtunut? Muuta ei tarvittu, kuin että päätin alkaa elää itselleni. Poistin myrkylliset ihmiset ja asiat elämästä, mikä onkin ollut suurin tekijä. Löysin ihmisen niiden myrkkyjen tilalle, joka jaksaa tukea ja olla läsnä, ja varsinkin rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. Ennen kaikkea, hyväksyy minut. Elän päivän kerrallaan, en turhaan murehdi huomista. Yritän unohtaa ja sulkea mielestäni muiden ihmisten puheet (ei ole helppoa kyllä). Näillä pääsee jo aika pitkälle, loppu on itsestä kiinni 💋😘💪

Mun koti ei oo täällä

Jostain syystä viime aikoina on taas tullut hirveä vietti muuttaa. Siis ihan nyt alkuun, vihaan muuttamista todella paljon, en millään tavalla nauti siitä. Nyt on alkanut taas maa polttaa jalkojen alla ja pitäisi päästä "jonnekkin muualle". Olen kuin mustalainen joka vaihtaa paikasta toiseen, viettäen kiertävää elämää (ihan nyt ketään millään tavalla loukkaamatta!),paikoilleen jääminen on kamalaa. Ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ole ollut "kotia" moneen maailman vuoteen. En edes muista milloin viimeksi olisin jossain ollut "kotona". Omakin tekisi mieli ostaa, muttei se ole mahdollista kun
 a) en saa lainaa
b) Mitä jos sekään ei ole sitten koti ja alkaa kyllästyttää?

And it's me.... 

Jostain syystä se maaginen aika on vuosi, kun alkaa polttelemaan siirtyminen muualle. Tässä olen asunut kohta kaksi vuotta, ja viimeisen vuoden on jatkuvasti käynyt mielessä taas muualle jatkaminen.

Loppujen lopuksi tämä on aika stressaavaa kun ei sitä kotia ole ja missään ei ole hyvä olla. Kuitenkin tykkään tästä asunnosta kun on tilaa ja pihaa, mutta silti, lähtövietti on valtava. Jossain vaiheessa se muuttuu niin painavaksi, että alkaa ahdistaa,ja siihen ahdistukseen ei auta muu, kuin lähteminen.  Joku joskus ehdotti, että kun vaihtaa järjestystä, niin se auttaisi lähtöhaluihin kun on jotain "uutta". Juu ei auta, kokeiltu on 🙄

Ehkä nyt jään kuitenkin niitä asuntoja katselemaan, ja mietin seuraavaa kirjoitusta, joka on ehkä hyvinkin painavaa ja kipeetä asiaa, jos saan sen päässäni muotoiltua julkaisukelpoiseksi. Hyvät viikonloput kaikille 😘

It's going To be Hard. But Hard is not impossible.

Eksät. Nuo ihanat, kamalat eksät. Jokaisella niitä on, poislukien ne harvat onnelliset, jotka ovat aloittaneet lapsena seurustelemaan ja ovat edelleenkin yhdessä. On hyviä eksiä ja on huonoja, ja ihan täysin oma lukunsa ovat katkeroituneet eksät. 

Siitä pääsenkin aiheeseen, joka tällä hetkellä itseäni ärsyttää suunnattomasti, kun ollaan niin katkeroituneita erosta (vaikka olisi itse halunnut erota), niin miksi pitää yrittää hankaloittaa toisen elämää? Varsinkin jos toisella on uusi, niin silloin yritetään tehdä kaikkensa, että saadaan lyötyä kiilaa väliin, ns. kapuloita rattaisiin. Jos vielä haikaillaan toisen perään, niin luuleeko sitä sillä keinolla saavansa toisen takaisin, että on mahdollisimman hankala? En vain näe, mitä sillä voitetaan, mistään suunnasta. Ihmisistä tuntuu tulevan aivan hirviöitä eron myötä. 

Miksi ei voi olla iloinen toisen puolesta? Ketään kun ei voi omistaa, niin eihän sitä toista voi vain pitää varalla, heitänpä ensin pihalle, ai nyt sillä on uusi, haluanpa takaisin koska tuo on minun 😳 Se. Ei. Vaan. Mene. Niin. Ei todellakaan! Toisella ihmisellä ei voi leikkiä (tai ainahan sitä voi, mutta.....) ja pompotella miten itse haluaa. Itse olen siinä suhteessa hyvinkin erilainen, koska olisin todella iloinen jos minun entiseni  löytäisi uuden, olisin onnellinen hänen puolestaan. 

Ja varsinkin jos pariskunnalla jotka eroaa, on yhteisiä lapsia, siinä onkin helvetti valmis samantien. Lapsilla on helppo pelata ja kiristää toista vanhempaa "jos et tee näin, et näe lasta/en hae lasta" 😣 ai jumavitunlauta! Ne lapset eivät ole mitään pelinappuloita joilla pelata toista vanhempaa vastaan! Ei ikinä! Itse olen sen verran onnellisessa asemassa, että me olemme saaneet sovittua ilman riitoja poikien olemiset ja haut, eikä tarvitse tapella siitä, että jos toinen ei tee niin tai näin, niin passaa tulee muksujen kautta. Vierestä olenkin joutunut seuraamaan useampaa eronnutta pariskuntaa, joissa toinen vanhemmista kiristää toista lapsen kustannuksella tai tekee jotain muuta paskaa lapsen kautta. Se on ihan hirveää katseltavaa. Ja säälittävää, todella. Kun ei enää muuta keinoa keksitä toisen hallitsemiseen. Mun arvostus niitä ihmisiä kohtaan laskee kyllä täysin, jotka alkavat lasten kustannuksella pelaamaan. Näen punaista enkä voi sietää yhtään, samantien hirttää kiinni. Se kertoo vain siitä, ettei niistä lapsista oikeasti välitetä.  Ne pienet ihanat (ja raivostuttavat 😂❤️) ihmeet ovat täysin syyttömiä vanhempien ongelmiin, ja joutuvat välillä kantamaan hirveän isoa taakkaa, kun rakastavat molempia, eivätkä halua kummallekkaan pahaa mieltä aiheuttaa. Lapsien täytyy saada olla lapsia, ei vanhempien välisiä pelinappuloita. Piste! 

Nyt lopetan tämän avautumisen ja alan valmistautumaan tähän uuteen viikkoon huomattavasti paremmalla draivilla. Varsinkin kun on joku kenen kanssa sitä viikkoa jatkaa ❤️

Every man needs that one bitch In his corner

Hihityttää. Naurattaa. Hymyilyttää. Mitä ihmettä? Nyt on jotain pahasti pielessä, eihän tällänen voi olla mahdollista. Muutaman viikon ollut suht onnellinen. Asiat järjestyy, paistaa se päivä risukasaankin. Sydämeni osuman sai, eiku... 😅

Mulla menee ihan hiton hyvin. Tän hetkinen duunipaikka on ihan loistava, vaikka nyt neljän viikon pakkoloma onkii ku ei oo duunia, mut en meinaa stressata yhtään, otan loman kannalta. Viimeiset kolme vuotta olen stressannut niin paljon pelkästään työn takia, niin nyt se on loppu. Parisuhteeseenkin jotenkin ihmeen kaupalla eksyin 😃

Ollaan J:n (taas se J, liekö enne 😆)  kanssa tunnettu jo vuoden päivät, alunperin ystävän synttäreillä tavattiin, mutta erään toisen ystävän pikku järjestelyiden takia eksyttiinkin enemmän saman seuraan.  Senkin piti olla pelkkää hetken huvia, vähän hauskanpitoa tähän elämään, mutta jotenkin se lipsahti ihan muuhun, vaikka kivenkovaan vannoin ettei niin tule tapahtumaan, etten laske enää ketään sydämeeni. Pyysin ensin antamaan aikaa, mutta minut tuntien kaikkitännehetimullenyt toteutui taas 😂  Vanhan akan piti ottaa itselleen oma toyboy  😆Toistaiseksi en päivääkään ole katunut. Toivon myös ettei tarvitsekaan, en ehkä kestä enää yhtään sydämeen iskettyä kolhua...

Myös pojat tykkäävät todella kovin J:stä. Vaikka minulla säätöjä sun muita suhteita on ollut enemmän ja vähemmän, on J ainut kenet olen lapsille esitellyt tai ylipäätänsä heidän eteen vienyt. Pojat oikein odottavat milloin pääsevät leikkimään ja näkemään J:n ja A:n kanssa.

Välillä vaan tuo oma pää tekee omia temppujaan, liikaakin. En uskalla luottaa mihinkään pidempään, saati ajatella pidemmälle kuin ns huomiseen, joka niinkuin aiemmin kirjoitin, kaikki mistä välitän tai ovat tärkeitä, viedään jossain kohtaa minulta pois enkä sitä kestä. Ja koska pääset tekee noita temppujaan, niin myös perseilen enemmän kuin olisi tarpeen, yrittäen ajaa toista pois. Mieluummin lähtee tässä vaiheessa kuin myöhemmin...

Pään temppuihin kuuluu myös, että syöminen lähti täysin lapasesta. Tai ennemminkin voisi puhua syömättömyydestä.... En pitkään aikaan syönyt juuri mitään, korkeintaan aamupalan ja senkin väkipakolla. Painoa lähtikin 10kg neljässä viikossa, kun duunissa kuitenkin tuli 12000-14000 askelta/pv. Jokainen kerta, kun söin yhtään mitään, tuli paha olo ja mieli alkoi tehdä oksentamaan. Sille tielle en onneksi lähtenyt, mutta kaukana se ei ollut. Nyt on onneksi ollut jo vähän parempaan suuntaan syömisen kanssa, se jopa onnistuu ilman pahoinvointia. Pahimmassa vaiheessa peiliin katsoessa ei tullut kaunis näky vastaan, poskiin oli ilmestynyt lommot ja silmät olivat kuopalla. Tälläkin hetkellä tunnen huonoa omaatuntoa joka ikinen kerta kun jotain suuhuni pistän, tuntuu että joudun selittelemään muille miksi juuri sillä hetkellä syön.

Muuten minulla on tällä hetkellä hyvä olla. Kuinka kauan, sitä en tiedä, mutta etenen päivän kerrallaan ja kovasti yritän luoda luottamusta toiseen. Helppoa se ei ole, mutta edellisistä olen yrittänyt sen verran oppia, että nyt yritän puhua asioista ja miltä tuntuu/ajattelen, mitä en ole ennen tehnyt kun on ollut helpompi sulkeutua oman kuoreensa ja pitää asiat sisällä. Opettelua joka päivä, ja kärsivällisyyttä vaaditaan.

A Good Death is Better than a Bad Life

Ihan ensimmäiseksi, pahoittelen vaivaa blogin lukemiseen pääsyyn, mutta tämä teksti varsinkin on sellainen, ettei ole tarkoitettu kaikkien silmille, ja haluan päästä purkamaan asioita ns. paremmin. Itseäni varten tätä blogia pidän ja kirjoitan, joten haluan vähän tietää kuka minun syvimpiä ajatuksiani lukee, eli koittakaa kestää :) 

Mie oon tehny elämässäni paljon hölmöyksiä ja täysin idioottimaisia päätöksiä, mut irtisanoutuminen vakkaripaikasta oli kyllä miun elämäni paras ja fiksuin päätös. Ei ole enää sitä joka päivästä ahistusta, kun pitää töihin lähteä. Sanoinkin tänään uudessa työpaikassa, että en edes muista, milloin viimeeksi olisi ollut fiilis, että töihin on kiva lähteä, ettei se vituta ja ahdista suunnattomasti kun lähdön hetki koittaa. Siis tottakai on eri asia, jos on tunne, ettei nyt jaksaisi lähteä töihin, ainahan sitä on olevinaan parempaa tekemistä, mutta se on ihan eri asia. Harmittaa vaan, että kolme vuotta olen heittänyt elämästäni ns. hukkaan voiden pahoin. Valitettavasti en ole todellakaan ainut joka ko. paikassa voi huonosti, melkein voisin väittää, että 7/10 työntekijästä on joko loppuunpalanut tai muuten vain väsynyt ja vittuuntunut työpaikkaan, ettei vika ole pelkästään minussa.

Alunperinhän kun vakkaripaikan sain, ilmoitin, etten ota sitä vastaan, sillä he halusivat kirjoittaa nollasopparin (mikä on saatanasta!), eikä minun ole järkevää paikkaa vastaanottaa pitkän työmatkan takia. Meni pari viikkoa eteenpäin, kun minulle soitettiin, että tule vaan, kyllä saat täydet tunnit, vaikka sopparissa lukisi mitä. Tyhmyyksissäni otin paikan vastaan, ja selvisi etten tule täysiä tunteja saamaan (kommenttina olikin jo ensimmäisellä työviikolla, että "et tule ikinä saamaan täysiä tunteja, tai koko talo menee konkurssiin ja kellään ei ole töitä"), niinkuin en saanutkaan. Työvuorotkin olivat ihan älyttömiä, välillä neljän tunnin takia piti ajaa 52km/suunta, tai vaihtoehtoisesti ensin käytiin tekemässä pätkäaamu ja sen jälkeen yövuoroon, eli kilometrejä olisi tullut melkein 200 päivää kohden. 

Olin tänään erittäin yllättynyt, kun tämänhetkinen pomo tuli antamaan positiivista palautetta minun työskentelystä, kun oli sitä muilta kysellyt, että miten pärjään (HYVIN! :) ). Aikaisemmassa paikassa saimme usein kuulla, miten huonoja työntekijöitä me olemme, ja että tekisi mieli pistää pillit pussiin kokonaan ja firma nurin. Ei ehkä ihan hirveästi muutenkin vähäistä motivaatiota nosta. Myös jos yritit jotain parannusta/muutosta/epäkohtaan puuttumista tms ehdottaa kehoituksena tuli "jos ei kiinnosta, tossa on ovi, täällä ei ole pakko olla töissä." Asia harvinaisen selvä, ja niin loppujen lopuksi tein. 

Kaiken huippu minulle oli se, kun minut haukuttiin koko talon yhteisessä henkilökuntapalaverissa kaikkien edessä pystyyn, miten olen pilannut työpaikan maineen laittamalla leipomuksieni kuvia nettiin. Varoituksellakin uhattiin, ja edelleen kaikkien työntekijöiden edessä. Myös minun blogia oli käyty työporukan kesken lukemassa ja facebook-profiiliani tutkailtu porukalla. Blogi oli julkinen, eli sitä sai lukea kuka tahansa, mutta facebook-profiilini ei todellakaan ollut. Eikä sillä, ei minulla facebookissa mitään niin salaista ollut, kyse on kuitenkin periaatteesta. 

Mutta nyt, nyt minulla on ihana työpaikka, jossa viihdyn todella paljon <3 Ja vaikkei se ole kuin sijaisuuksia, niin ei haittaa, nautin joka hetkestä jonka siellä voin olla. Voin taas hengittää. Voin olla iloinen. Laulan. JA NE TÄYDET TUNNIT (ja melkein puolet lyhyempi työmatka)! Tästä alkaa uusi elämä, paremmat tuulet ja virheestäni todellakin oppineena, EI ENÄÄ IKINÄ NOLLASOPPAREITA. 



Pusuja ja viikonloppuja 😍

Only one life, think abaut it!

Moni on viime aikoina ihmetelly miun hyväntuulisuutta, mitä on harvinaista kyllä, kestäny jo kuukauden päivät, pieniä ahistuksia lukuun ottamatta. Sitä hyvää oloa on tullut hehkutettua ihan jo muiden ärsyyntymiseen asti, mutta kun se on niin harvinaista niin pakkohan sitä on hehkuttaa :D Ja se näkyy myös ulkoisessa habituksessa.

Syitä henkiselle hyvälle ololle on monia. Jonkun verran olen Facebookissa vinkkiä antanutkin, mutta suurin syy hyvällä tuulelle on se, että olen joutunut tekemään vähän radikaalimpia ratkaisuja kuin monet muut ihmiset tekisivät. 

Päällimmäisin helpotuksen tuottaja on ollut irtisanoutuminen. Moni varmasti ajattelee, että hulluhan tuo on, kun irtisanoo itsensä tuosta noin vaan, ilman tietoa jatkosta, mutta joskus se on vain pakko. Sen enempää en tässä ala syitä avaamaan, ne tietävät joiden tarvitsee tietää. Pitkä työmatka on yksi suurimmista syistä, sen verran voin paljastaa. En myöskään halua kuulla sadattaseitsemättä kertaa siitä, että tiesinkö saavani karenssia. Kyllä tiedän, oikein hyvin. 

Meillä kaikilla on vain yksi elämä, ja sitäkään ei voi kukaan ennustaa milloin se loppuu, niin se on myös elettävä sen mukaan, kuin jokainen päivä olisi viimeinen. Jos voi henkisesti huonosti, on sille tehtävä jotain, vaikka se vaatisi vähän rohkeampia, isoja tekoja. Joskus on pakko uskaltaa heittäytyä virran mukaan. Ja voin sanoa, että kyllä, asioiden eteneminen pelottaa todella paljon, mutta selviän mistä vaan, vaikkei aina siltä tunnu. Ja tosiaan, on muitakin syitä, monia, miksi olen ollut paljon paremmalla fiiliksellä. 

Loppuun laitan vähän toisenlaista piristystä, meidän rakkauden hedelmien tuotoksia, kun pojat halusivat olla kuin isänsä, on parta ja viikset ja kaikki <3 :D