Jälleen kerran olen saanut todeta, että minussa on pakko olla jokin vika. Viime aikoina on paljonkin aiheuttanut hämminkiä useissa ihmisissä, kun en kyttää J:n jokaista liikettä, se ei ole olevinaan normaalia?
Ei minulla ole tarvetta soitella joka minuutti tai edes tunti perään, että missä ja mitä ja kenen kanssa ja miksi. On minkä on, kenen kanssa tahtojaan. Toki kiva jos välillä ilmottaa, että nyt menee aikaa tms, muttei minulle tarvitse mitään sen kummempaa selontekoa tehdä. Jos soitankin, niin yleensä minulla on jotain ihan asiaakin, enkä silloinkaan kysele. Se on koettu epänormaaliksi, ilmeisesti en siis välitä.
Sama juttu puhelimien kanssa. Ei minun tarvitse lukea toisen viestejä, tai tietää kuka soittaa, ei ne minulle ole. Sekin on kait olevinaan epänormaalia.
Olen ymmärtänyt, että luotto toiseen olisi aivan normaalia, mutta ilmeisesti ei. Jos ei voi toiseen ihmiseen luottaa sen vertaa, niin ehkä on silloin parempi olla yksin. Ja kyllä, myös itse olen joskus muinoin kokenut petetyksi tulemisen tunteen, mutten siitä jaksa katkeroitua ja leimata kaikkia ihmisiä samanlaisiksi.
Ei minua kiinnosta, jos toinen menee kavereidensa kanssa, siinähän menee. Tai kiinnostaa tietyllä tavalla toki, mutta ei sillä tavalla, että tarvitsisi jokaisesta paikan- ja seuranvaihdosta selontekoa tehdä.
En siedä kyseistä edes omalle kohdalleni, miksi siis tekisin niin toiselle? Kovasti kysellään, että "mitä se akkas sanoo kun oot toisen naisen seurassa? mie ainaki olisin ihan tosi mustasukkanen eikä se kävis laatuu ollekaa". Öö, niin? Mikäs minä olen toisen naispuoleisista kavereista sanomaan, kun itselläni suurin osa ystävistä on miehiä :D
Minun mielestäni enemmänkin luonnotonta, ja jopa sairasta on se, että tutkitaan toisen puhelimesta kaikki viestit ja puhelut, mitä ja milloin puhunut kenenkin kanssa ja vedetään omat tulkinnat asioista. Tai se, että jos toinen on jossakin, soitellaan jatkuvasti perään ja kotona murjotetaan viikkotolkulla, kun se kuitenkin on jonkun pillun perässä. Tai ihan jo perus juttelu naispuoleisen ihmisen kanssa on pettämistä. Joidenkin mielestä jopa kaupungilla ohikulkevan ihmisen vilkaisu. Mitä helvettiä??
Tästä olen joutunut kerran jopa huomauttamaan. Tai lähinnä se nauratti. Autossa istuessamme puhelin käännetään poispäin minusta, vaikken edes katso sinne suuntaan, kysyttäessä asiasta todetaan sen olevan vanha tapa kun aina on kytätty selän takana mitä toinen kirjoittaa. Tosiaan tervettä joutua aina elämään "pelossa", että toinen kyttää ja suuttuu, vaikkei aihetta olisi.
Ehkä se sitten on niin, etten välitä toisesta. Ehkä pitäisi ruveta samanlaiseksi kuin mitä odotetaan. Harmi vaan, kun en osaa, täytyy siis opetella olemaan "normaali". Kuka sitten mitenkin normaalin käsittää.
torstai 31. tammikuuta 2019
maanantai 31. joulukuuta 2018
I Survived Because the Fire inside Me Burned Brighter than the Fire Around Me
Ai tätä vuotta pitäis miettiä? Tää vuosi on ollut raskas, niin henkisesti kuin fyysisestikkii. Paljon asioita on tapahtunut, hyviä sekä huonoja, enemmän valitettavasti niitä huonoja.
Tammikuussa hajosin tuhansiin pieniin siruihin, en edes tiennyt sellaista kipua olevan olemassakaan, mutta niin vain on, ja sekin on koettu. Kesti monta kuukautta nousta ylös. Tammi-helmikuun vaihde oli pahin, jos et muista, käy lukemassa alla olevasta linkistä teksti, josta ahdistus oikein huokuu. Yritin myös muokata itsestäni toisenlaista toisen ihmisen takia, ei toiminut.
Helmikuun ahdistusteksti
Helmikuussa tein myös lopullisen päätöksen irtisanoutua vakipaikasta, mikä on ollut paras päätös ikinä, en ole päivääkään katunut, ja tuskin tulen katumaan. Elämänlaatu parani samantien huomattavasti.
Helmikuussa alkoi taas kaulakin turpoilemaan ihan kivasti, vaikka vasta marraskuussa leikattu (ja viikko siitä aivan samannäköinen kuin olikin, tammikuussa tilanne näytti paremmalta). Helmikuussa myös eräs ihminen, jota ystäväksi kuvittelin, alkoi kiristämään, että jos en tee niin ja näin, hän alkaa levittelemään minusta juttuja. No, miutahan ei kiristetä, enkä hypännyt pillin mukaan, ja jutut lähti liikkeelle. Samalla hän poisti itse itsensä täysin elämästäni, eikä ole minulle enää MITÄÄN. Jos näemme, hän on ilmaa. Oma valinta. Sitäkään en ole katunut hetkeäkään, että tämä ihminen on poistunut myrkyttämästä ilmaa (ei siis kuollut, mutta you know).
Maaliskuussa oli viimenen työpäivä, ja voi että olin onnellinen. Melkein heti pääsinkin uuteen paikkaan töihin, jossa olen edelleen ja toivottavasti vielä pitkään. Nahkabyysatki tuli ostettua, ja ne on vaa 😍
Pääsiäinen menikin sitten vituiksi kuin jeesuksella (mielensäpahoittajat, älkää vaivautuko). Näin kahta ihmistä, joita en olisi halunnut nähdä, toinen yllämainittu joka on ilmaa ja toinen jonka takia hajosin. KAIKKI haavat samantien auki, juuri kun olin pääsemässä jaloilleni, ja ei muuta kuin sama ruljanssi alusta. Sen jälkeen valvottiinkin monta yötä putkeen, kun ei unta ajatusten pyöriessä ja ahdistuksen kasvaessa saanut. Uskottelin jopa itelleni, että kaikki hyvin, kyllä mä pärjään, mutta nähdessäni erästä lähelle päässyttä ihmistä ja hänen kysyessä "Onks siul Hellu kaikki hyvin?" jouduin toteamaan itsellenikin, että ei muuten ole, nyt kusee ja pahasti. Ainut mikä auttoi jaksamaan eteenpäin sillä hetkellä, oli työpaikka joka oli (on) loistava.
Huhtikuussa käytiin myös magneetissa, ja todettiin että kappaskehveliä, leikataanpas sitten vielä kolmannen kerran, ja tällä kertaa Hyksissä.
Tatuoinninkin otin, mukamas vaa hinta-arvioo kävin kysymässä :D
Huhtikuun lopussa, viikkoa ennen vappua erään ystävän tehdessä vähän temppujaan, tarttui matkaani J, mikä on nostanut monen mutkan kautta ylös, ja siinä se vielä mukana roikkuu eikä eroonkaan oikein pääse :D :D <3
Kesällä käytii Rockfesteillä,ja iha hito kiva reissu, vaikka olinki koko reissun kuskina ihanan antibioottikuurin ja poskiontelon tulehuksen kanssa.
Autokin ollut pitkin kesää rikki.
Koko kevät, kesä ja syksy on menny riidellessä ja tapellessa. Ei J:n kanssa, vaan erään toisen. Joskus tekisi mieli kirjoittaa ja avautua niistä, mitä tämä ihminen tekee, mutta vielä toistaiseksi olen hiljaa. Ja ei, minä en ole se, joka on riidellyt, olen vain (taas kerran) joutunut kaiken paskan keskelle. Rankkaa henkisesti, ja nyt alan olla todella loppu. Sovinto tehty, kuinka pitkään se kestää?
Elokuun alussa käytiin Leevin kanssa lastenlääkärillä, joka piti olla läpihuutojuttu ADHD-diagnoosia varten. Ollaan siis ravattu tutkimuksissa ainakin vuoden päivät, ja KAIKKI työntekijät puoltaa sitä, mutta lääkäriksi sattui ihminen, joka ei ko. sairautta ymmärrä. Keskittymisvaikeudet kun häviää iän myötä (ai minkä iän, kun ei 30voo hävinnyt) ja jos pärjää koulussa, ei voi olla ADHD:ta -_- Nii, ja alottihan se vauva myös koulun.
Marraskuussa leikattiin kaula kolmannen kerran. Haava tulehtu, ja repäisi mennessään kaulavaltimon rikki. Kiireellisesti uusintaleikkaukseen. Omissa tiedoissa lukee "Yksi suuri vuoto ja useita pieniä"ja "poistettu kaulan sisältä runsaasti hyytynyttä verta ja mätää". Teho-osastolla ollessa halusin soittaa äidille, kun oma puhelimeni oli jäänyt matkalle, ja sanoin vielä, että voin soittaa itse, kun kuitenkin puhumaan pystyn. Täti halusi kuitenkin soittaa ja aloitti puhelun "no se on tämä ja tämä ihminen teho-osastolta. Älä nyt säikähä, mutta siun tyttäres on täällä" Siinä vaiheessa olinkin, että eiiiiiiiiii näin :D
Uusintaleikkauksen jälkeen jäikin nieluun asti auki oleva reikä, jota paranneltiin useamman viikkoa, ja nyt torstaina tikit poistettaessa todettiin jäljellä olevan enää nuppineulanpään kokoinen reikä.
Päivä uusintasairaalareissun jälkeen ajoin kolarin.
Voin kyllä sanoa, että rankkaa on ollut ja paljon tapahtunut, ja toivon, todella TOIVON, että ensi vuosi olisi edes vähän helpompi, nyt kuitenkin kaksi erittäin henkisesti rankkaa vuotta takana. Että niitä parempia vuosia sinne muillekkin <3
Tammikuussa hajosin tuhansiin pieniin siruihin, en edes tiennyt sellaista kipua olevan olemassakaan, mutta niin vain on, ja sekin on koettu. Kesti monta kuukautta nousta ylös. Tammi-helmikuun vaihde oli pahin, jos et muista, käy lukemassa alla olevasta linkistä teksti, josta ahdistus oikein huokuu. Yritin myös muokata itsestäni toisenlaista toisen ihmisen takia, ei toiminut.
Helmikuun ahdistusteksti
Helmikuussa tein myös lopullisen päätöksen irtisanoutua vakipaikasta, mikä on ollut paras päätös ikinä, en ole päivääkään katunut, ja tuskin tulen katumaan. Elämänlaatu parani samantien huomattavasti.
Helmikuussa alkoi taas kaulakin turpoilemaan ihan kivasti, vaikka vasta marraskuussa leikattu (ja viikko siitä aivan samannäköinen kuin olikin, tammikuussa tilanne näytti paremmalta). Helmikuussa myös eräs ihminen, jota ystäväksi kuvittelin, alkoi kiristämään, että jos en tee niin ja näin, hän alkaa levittelemään minusta juttuja. No, miutahan ei kiristetä, enkä hypännyt pillin mukaan, ja jutut lähti liikkeelle. Samalla hän poisti itse itsensä täysin elämästäni, eikä ole minulle enää MITÄÄN. Jos näemme, hän on ilmaa. Oma valinta. Sitäkään en ole katunut hetkeäkään, että tämä ihminen on poistunut myrkyttämästä ilmaa (ei siis kuollut, mutta you know).
Maaliskuussa oli viimenen työpäivä, ja voi että olin onnellinen. Melkein heti pääsinkin uuteen paikkaan töihin, jossa olen edelleen ja toivottavasti vielä pitkään. Nahkabyysatki tuli ostettua, ja ne on vaa 😍
Pääsiäinen menikin sitten vituiksi kuin jeesuksella (mielensäpahoittajat, älkää vaivautuko). Näin kahta ihmistä, joita en olisi halunnut nähdä, toinen yllämainittu joka on ilmaa ja toinen jonka takia hajosin. KAIKKI haavat samantien auki, juuri kun olin pääsemässä jaloilleni, ja ei muuta kuin sama ruljanssi alusta. Sen jälkeen valvottiinkin monta yötä putkeen, kun ei unta ajatusten pyöriessä ja ahdistuksen kasvaessa saanut. Uskottelin jopa itelleni, että kaikki hyvin, kyllä mä pärjään, mutta nähdessäni erästä lähelle päässyttä ihmistä ja hänen kysyessä "Onks siul Hellu kaikki hyvin?" jouduin toteamaan itsellenikin, että ei muuten ole, nyt kusee ja pahasti. Ainut mikä auttoi jaksamaan eteenpäin sillä hetkellä, oli työpaikka joka oli (on) loistava.
Huhtikuussa käytiin myös magneetissa, ja todettiin että kappaskehveliä, leikataanpas sitten vielä kolmannen kerran, ja tällä kertaa Hyksissä.
Tatuoinninkin otin, mukamas vaa hinta-arvioo kävin kysymässä :D
Kesällä käytii Rockfesteillä,ja iha hito kiva reissu, vaikka olinki koko reissun kuskina ihanan antibioottikuurin ja poskiontelon tulehuksen kanssa.
Autokin ollut pitkin kesää rikki.
Koko kevät, kesä ja syksy on menny riidellessä ja tapellessa. Ei J:n kanssa, vaan erään toisen. Joskus tekisi mieli kirjoittaa ja avautua niistä, mitä tämä ihminen tekee, mutta vielä toistaiseksi olen hiljaa. Ja ei, minä en ole se, joka on riidellyt, olen vain (taas kerran) joutunut kaiken paskan keskelle. Rankkaa henkisesti, ja nyt alan olla todella loppu. Sovinto tehty, kuinka pitkään se kestää?
Elokuun alussa käytiin Leevin kanssa lastenlääkärillä, joka piti olla läpihuutojuttu ADHD-diagnoosia varten. Ollaan siis ravattu tutkimuksissa ainakin vuoden päivät, ja KAIKKI työntekijät puoltaa sitä, mutta lääkäriksi sattui ihminen, joka ei ko. sairautta ymmärrä. Keskittymisvaikeudet kun häviää iän myötä (ai minkä iän, kun ei 30voo hävinnyt) ja jos pärjää koulussa, ei voi olla ADHD:ta -_- Nii, ja alottihan se vauva myös koulun.
Marraskuussa leikattiin kaula kolmannen kerran. Haava tulehtu, ja repäisi mennessään kaulavaltimon rikki. Kiireellisesti uusintaleikkaukseen. Omissa tiedoissa lukee "Yksi suuri vuoto ja useita pieniä"ja "poistettu kaulan sisältä runsaasti hyytynyttä verta ja mätää". Teho-osastolla ollessa halusin soittaa äidille, kun oma puhelimeni oli jäänyt matkalle, ja sanoin vielä, että voin soittaa itse, kun kuitenkin puhumaan pystyn. Täti halusi kuitenkin soittaa ja aloitti puhelun "no se on tämä ja tämä ihminen teho-osastolta. Älä nyt säikähä, mutta siun tyttäres on täällä" Siinä vaiheessa olinkin, että eiiiiiiiiii näin :D
Uusintaleikkauksen jälkeen jäikin nieluun asti auki oleva reikä, jota paranneltiin useamman viikkoa, ja nyt torstaina tikit poistettaessa todettiin jäljellä olevan enää nuppineulanpään kokoinen reikä.
Päivä uusintasairaalareissun jälkeen ajoin kolarin.
Voin kyllä sanoa, että rankkaa on ollut ja paljon tapahtunut, ja toivon, todella TOIVON, että ensi vuosi olisi edes vähän helpompi, nyt kuitenkin kaksi erittäin henkisesti rankkaa vuotta takana. Että niitä parempia vuosia sinne muillekkin <3
lauantai 1. joulukuuta 2018
Road to the Hell
Kerrankin ei tarvitse pitkään miettiä mistä kirjoittaa, sen verran vauhdikasta on viimeisen 1,5 viikon aikana ollut. Vähän ehkä jo liiankin vauhdikasta, jopa minun makuun. Toki olen aina sanonut etten elä kolmeakymmentä pidemmälle, mutta tarvitseeko sitä nyt aloittaa?
Kaikkihan lähti siitä, kun minut leikattiin hyksissä keskiviikkona 21.11. Leikkausta oli odotettu jo vuosi (koko prosessi kestänyt 10 vuotta) ja nyt vihdoin sen aika koitti. Kovin oli kipeä olo kun torstaina 22.11 pääsin pois, mutta itse halusin vieraasta kaupungista pois.
Kaula turposi aivan järkyttävän kokoiseksi ja kivut olivat valtavat. La-su välisenä yönä kivut olivat niin kovat, että synnytys ja hammassärky ovat lasten leikkiä siihen verrattuna. Aloin melkein toivoa jo, että olisivat jättäneet kokonaan herättämättä leikkauksen jälkeen. Yhtäkkiä kipu loppui, ja sain jopa kaksi tuntia nukuttua, jolloin heräsin siihen, että sänky oli patjoja ja peittoja ja kaikkia muita myöten litimärkän verestä. Ei koskenut läheskään enää kaulaan joka oli myös puolta pienempi kuin illalla. Ei muuta kuin kaula pakettiin ja menoksi.
Sunnuntaina alkoi kaulasta nousta pahaa hajua, mutta edelleen vuoto veristä. Maanantaina eritys olikin niin pahan hajuista, että meinasi itsellä taju lähteä ja eritys oli kellertävän ruskeaa. Soittoa päivystykseen, jossa hoitaja ärähteli miksi aika varattu hänelle eikä suoraa lääkärille. Hän sai järjestettyä lääkärin paikalle joka käski suoraan korvapolille ja sieltä sain hevoskuurin antibioottia kolmesti päivässä. Lääkkeet mukaan ja kotiin.
Tiistaina käytiin tyhjentämässä J:n kämpästä viimeiset tavarat ja loppusiivous tekemässä, jolloin onnistuin jälleen kerran saamaan polven pois paikoiltaan kontatessani pitkin lattioita ja roskakaappia pestessäni. Sattuu muuten ihan perkeleesti ennen kuin muljahtaa takaisin paikoilleen. Onneksi meni.
Keskiviikkoiltana iski jälleen aivan järkyttävä kipupiikki kaulassa joka kesti noin tunnin ja hävisi. Kerkesin olla 10min makuuasennossa kun ihmettelin miksi kaula on märkä ja totesin haavan vuotavan runsaasti. Kaulassa oli myös sormenpään kokoinen reikä. Saimme hetkeksi haavan tyrehtymään mutta vuoto alkoi uudestaan. Hetken mietin pienen hysterian alkaessa vallata mieltä, että mitä teen ja päätin että päivystykseen on pakko mennä, kun kuitenkin pari tuntia jo vuotanut eikä loppua näy. Ainoana kortillisena oli yksin lähdettävä, eikä ole ikinä tuntunut matka kotoa niin pitkältä, varsinkin kun kaulassa on tunne, että se räjähtää hetkellä minä hyvänsä. Auton jätin vielä jonkin matkan päähän sairaalalta ja kävelin loppumatkan, ettei auto jää sakkopaikalle. Vähän ennen kolmea olin päivystyksessä, ja puoli neljä olinkin jo leikkaussalissa valmisteltavana nukutukseen ja leikkaukseen, kun olikin vähän valtimo päässyt tulehduksen myötä repeämään. Seuraavana aamuna heräsin kymmenen maissa teholta joka ikinen reikä täynnä letkuja. Jonkin aikaa sain kiukutella, ennen kuin suostuivat ottamaan nenämahaletkun ja katetrin pois.
Teho-osaston lääkäri oli aivan ihmeissään, kun näin nopeasti ja näin hyvin joku toipunut tuollaisesta operaatiosta, ja totesi, etten ole tehovalvonnan tarpeessa, vaan laittoi siirron osastolle. Antibioottia meni 8 kertaa vuorokaudessa, kahta eri sorttia. Kipuja ei ollut enää ollenkaan, jota lääkärit myöskin ihmettelivät. Seuraavana päivänä lääkäri totesi minun olevan kotikuntoinen, ja toivotti hyvää matkaa kotiin, jatketaan antibioottia suun kautta ja haavanhoito päivittäin sairaalalla. Haava on alkanut paranemaan hyvin, ja kunhan pohja saadaan kuntoon, voidaan reunat ommella uudestaan.
Elämän piti siis alkaa näyttää jo valoisalta, ja tänään saatiinkin kaikennäköistä aikaseksi, kunnes päätettiin lähteä käymään ystävän tyttären synttäreillä. Melkein olimme jo perillä, kun aivan yhtäkkiä lähti mutkassa, peilijäässä olevalla tiellä auton perse irti tiestä, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Vauhdin olin onneksi hiljentänyt jo reilusti ennen mutkaa. Alueella on 80 rajoitus, mutta siinä kohtaa vauhtia on ollut max 50, josko sitäkään. Siinä kohtaa, kun huomasin auton menevän kohti koivua, totesin tämän olevan tässä ja laitoin silmät kiinni. Sen jälkeen kuului vain puff, ja silmät avattua, totesin meidän olevan kunnossa, auto tosin ei ollut. Ilmeisesti jonkin sortin suojelusenkeli ollut paikalla, kun ei olla siihen koivuun osuttu, potkaissut vain auton kylkeen, että ei tänään. Onneksi. Myös auton jäljet jäässä näyttivät menevän suoraan kohti koivua. Kummallekkaan ei käynyt mitään sen suurempia, ja peltiä saa aina uutta, mutta silti vähän harmittaa.
Ei kahta ilman kolmatta eikä kolmatta ilman paria, että mitähän vielä, pari puuttuu vielä niin on yhtälö täysi... Joku yrittää nyt selkeästi päästä eroon, mutta hei vittu se elää vieläkin! Tietääpähän ainakin elävänsä kun aina sattuu ja tapahtuu. Varsinkin sattuu.
Kaikkihan lähti siitä, kun minut leikattiin hyksissä keskiviikkona 21.11. Leikkausta oli odotettu jo vuosi (koko prosessi kestänyt 10 vuotta) ja nyt vihdoin sen aika koitti. Kovin oli kipeä olo kun torstaina 22.11 pääsin pois, mutta itse halusin vieraasta kaupungista pois.
Sunnuntaina alkoi kaulasta nousta pahaa hajua, mutta edelleen vuoto veristä. Maanantaina eritys olikin niin pahan hajuista, että meinasi itsellä taju lähteä ja eritys oli kellertävän ruskeaa. Soittoa päivystykseen, jossa hoitaja ärähteli miksi aika varattu hänelle eikä suoraa lääkärille. Hän sai järjestettyä lääkärin paikalle joka käski suoraan korvapolille ja sieltä sain hevoskuurin antibioottia kolmesti päivässä. Lääkkeet mukaan ja kotiin.
Tiistaina käytiin tyhjentämässä J:n kämpästä viimeiset tavarat ja loppusiivous tekemässä, jolloin onnistuin jälleen kerran saamaan polven pois paikoiltaan kontatessani pitkin lattioita ja roskakaappia pestessäni. Sattuu muuten ihan perkeleesti ennen kuin muljahtaa takaisin paikoilleen. Onneksi meni.
Keskiviikkoiltana iski jälleen aivan järkyttävä kipupiikki kaulassa joka kesti noin tunnin ja hävisi. Kerkesin olla 10min makuuasennossa kun ihmettelin miksi kaula on märkä ja totesin haavan vuotavan runsaasti. Kaulassa oli myös sormenpään kokoinen reikä. Saimme hetkeksi haavan tyrehtymään mutta vuoto alkoi uudestaan. Hetken mietin pienen hysterian alkaessa vallata mieltä, että mitä teen ja päätin että päivystykseen on pakko mennä, kun kuitenkin pari tuntia jo vuotanut eikä loppua näy. Ainoana kortillisena oli yksin lähdettävä, eikä ole ikinä tuntunut matka kotoa niin pitkältä, varsinkin kun kaulassa on tunne, että se räjähtää hetkellä minä hyvänsä. Auton jätin vielä jonkin matkan päähän sairaalalta ja kävelin loppumatkan, ettei auto jää sakkopaikalle. Vähän ennen kolmea olin päivystyksessä, ja puoli neljä olinkin jo leikkaussalissa valmisteltavana nukutukseen ja leikkaukseen, kun olikin vähän valtimo päässyt tulehduksen myötä repeämään. Seuraavana aamuna heräsin kymmenen maissa teholta joka ikinen reikä täynnä letkuja. Jonkin aikaa sain kiukutella, ennen kuin suostuivat ottamaan nenämahaletkun ja katetrin pois.
Teho-osaston lääkäri oli aivan ihmeissään, kun näin nopeasti ja näin hyvin joku toipunut tuollaisesta operaatiosta, ja totesi, etten ole tehovalvonnan tarpeessa, vaan laittoi siirron osastolle. Antibioottia meni 8 kertaa vuorokaudessa, kahta eri sorttia. Kipuja ei ollut enää ollenkaan, jota lääkärit myöskin ihmettelivät. Seuraavana päivänä lääkäri totesi minun olevan kotikuntoinen, ja toivotti hyvää matkaa kotiin, jatketaan antibioottia suun kautta ja haavanhoito päivittäin sairaalalla. Haava on alkanut paranemaan hyvin, ja kunhan pohja saadaan kuntoon, voidaan reunat ommella uudestaan.
Elämän piti siis alkaa näyttää jo valoisalta, ja tänään saatiinkin kaikennäköistä aikaseksi, kunnes päätettiin lähteä käymään ystävän tyttären synttäreillä. Melkein olimme jo perillä, kun aivan yhtäkkiä lähti mutkassa, peilijäässä olevalla tiellä auton perse irti tiestä, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Vauhdin olin onneksi hiljentänyt jo reilusti ennen mutkaa. Alueella on 80 rajoitus, mutta siinä kohtaa vauhtia on ollut max 50, josko sitäkään. Siinä kohtaa, kun huomasin auton menevän kohti koivua, totesin tämän olevan tässä ja laitoin silmät kiinni. Sen jälkeen kuului vain puff, ja silmät avattua, totesin meidän olevan kunnossa, auto tosin ei ollut. Ilmeisesti jonkin sortin suojelusenkeli ollut paikalla, kun ei olla siihen koivuun osuttu, potkaissut vain auton kylkeen, että ei tänään. Onneksi. Myös auton jäljet jäässä näyttivät menevän suoraan kohti koivua. Kummallekkaan ei käynyt mitään sen suurempia, ja peltiä saa aina uutta, mutta silti vähän harmittaa.
Ei kahta ilman kolmatta eikä kolmatta ilman paria, että mitähän vielä, pari puuttuu vielä niin on yhtälö täysi... Joku yrittää nyt selkeästi päästä eroon, mutta hei vittu se elää vieläkin! Tietääpähän ainakin elävänsä kun aina sattuu ja tapahtuu. Varsinkin sattuu.
maanantai 26. marraskuuta 2018
Eniten vituttaa kaikki
Nyt on todellakin sellainen olotila, että pakko päästä tekemään vitutus-listaa. Osa on jopa ehkä pilke silmäkulmassa kirjoitettu, ymmärrys on lukijan vastuulla.
Miuta vituttaa tää minun kaula.
Vituttaa leikkaushaavan paha tulehtuminen.
Vituttaa antibioottikuuri.
Miuta vituttaa myös se, et jos kuuri ei pure huomiseen mennessä, joudun osastolle.
Vituttaa tää jatkuva kipu.
Vituttaa kiskoo jatkuvasti kipulääkkeitä.
Vituttaa myös, että koska miuta koskee koko ajan, oon ihan ihmishirviö muille.
Vituttaa et miks miut on ylipäätänsä herätetty siitä nukutuksesta, tää kaikki paska olis jääny kokematta.
Vituttaa olla kiukkunen.
Vituttaa nii kovi et itkettää.
Vituttaa et itkettää.
Vituttaa ku en oo nukkunu ke-to välisen yön jälkeen yhtää.
Ja varsinkin se vituttaa, ku J:llä soi aamulla kello 75tuhatta kertaa, ja toine kääntää vaa kylkee. Varsinkaan ku et ite oo saanu nukuttua. Seuraavalla kerralla lentää ikkunasta pihalle. Ukko sekä puhelin.
Vituttaa se hiton ärsyttävä pimputus siinä.
Torkutus vituttaa.
Vituttaa, ku valehtelin aiemmi. Oonha mie nukkunu. La-su välisenä yönä nukuin 3-5 välillä KAKSI tuntia.
Vituttaa se et vituttaa.
Vituttaa tehä tällästä listaa.
Vituttaa olla tekemättä ku sit ei pääse purkamaan.
Sohvaki nitisee ja paukkuu.
Kaula haisee nii pahalle et itseä oksettaa.
Hyvä pyyhekki piti heittää tänää roskii.
Tabletilla on iha hiton ärsyttävää kirjoittaa ku se kirjoittelee puolet omiaan ja toisen puolen keksii omia sanoja.
Poikiaki on ikävä, mut nyt just en ehkä kykene niitten kanssa touhuamaan.
Naispuoliset, itsekkäät eksät vituttaa.
Vituttaa ko alkaa just väsyttää tosi kovi, ja ajatus sängyssä pelkästä pyörimisestä saa kierrokset nousemaan saman tien.
Ei auta, antibioottia naamaa ja pakko lähtee yrittämään. Tai pyörimään. Huomenna ollaan taas viisaampia ja toivon mukaan vähä tää vitutuski helpottanut.
Miuta vituttaa tää minun kaula.
Vituttaa leikkaushaavan paha tulehtuminen.
Vituttaa antibioottikuuri.
Miuta vituttaa myös se, et jos kuuri ei pure huomiseen mennessä, joudun osastolle.
Vituttaa tää jatkuva kipu.
Vituttaa kiskoo jatkuvasti kipulääkkeitä.
Vituttaa myös, että koska miuta koskee koko ajan, oon ihan ihmishirviö muille.
Vituttaa et miks miut on ylipäätänsä herätetty siitä nukutuksesta, tää kaikki paska olis jääny kokematta.
Vituttaa olla kiukkunen.
Vituttaa nii kovi et itkettää.
Vituttaa et itkettää.
Vituttaa ku en oo nukkunu ke-to välisen yön jälkeen yhtää.
Ja varsinkin se vituttaa, ku J:llä soi aamulla kello 75tuhatta kertaa, ja toine kääntää vaa kylkee. Varsinkaan ku et ite oo saanu nukuttua. Seuraavalla kerralla lentää ikkunasta pihalle. Ukko sekä puhelin.
Vituttaa se hiton ärsyttävä pimputus siinä.
Torkutus vituttaa.
Vituttaa, ku valehtelin aiemmi. Oonha mie nukkunu. La-su välisenä yönä nukuin 3-5 välillä KAKSI tuntia.
Vituttaa se et vituttaa.
Vituttaa tehä tällästä listaa.
Vituttaa olla tekemättä ku sit ei pääse purkamaan.
Sohvaki nitisee ja paukkuu.
Kaula haisee nii pahalle et itseä oksettaa.
Hyvä pyyhekki piti heittää tänää roskii.
Tabletilla on iha hiton ärsyttävää kirjoittaa ku se kirjoittelee puolet omiaan ja toisen puolen keksii omia sanoja.
Poikiaki on ikävä, mut nyt just en ehkä kykene niitten kanssa touhuamaan.
Naispuoliset, itsekkäät eksät vituttaa.
Vituttaa ko alkaa just väsyttää tosi kovi, ja ajatus sängyssä pelkästä pyörimisestä saa kierrokset nousemaan saman tien.
Ei auta, antibioottia naamaa ja pakko lähtee yrittämään. Tai pyörimään. Huomenna ollaan taas viisaampia ja toivon mukaan vähä tää vitutuski helpottanut.
torstai 15. marraskuuta 2018
Mansikkarahkakakku
Pitkästä aikaa tulee laitettua leipomisjuttujakin, kun sattu J:n pojan synttärit tilemaan eteen. Rahaa ei juurikaan ole, joten tarjoilut jäi vähäisiksi, muttei vieraitakaan ollut pyydetty kuin kourallinen niin riittivät oikein hyvin.
Pitkän aikaa sain miettiä pääni puhki, mitä ihmettä oikein teen, kun kaiken täytyy olla gluteenitonta sekä maidotonta. Meinasikin kaupassa tulla J:n kanssa jo sanomista, kun vihdoin löyty gluteeniton tuote, mutta se ei ollutkaan maidoton ja toisinpäin. Löytyihän sieltä sitten lopulta, ja miun mielestä ihan kohtuu onnistuneet tarjoilutkin.
Selailin Ranteita myöjen taikinasa - blogia, kun sieltä löytyy todella hyviä gluteenittomia ohjeita, ja löysinkin erään rahkakakun ohjeen, jota sovelsin omasta takaa ihan jonkin verran.
Ylläolevasta ohjeesta poiketen laitoin pohjaan 300g maidottomia ja gluteenittomia täytekeksejä täytteineen,jotka ovat maultaan kuin dominoita ja puolikkaan sijasta koko purkillisen bonaa (tai pilttia tms.), makuna persikka ja banaani. Pohjasta tuli hyvä, eikä ollenkaan liian löysä.
En myöskään laittanut ohjeen mukaisesti tomusokeria vuoan reunoille, vaan jätin sen pois.
Täytteen kohdalla joutui miettimään enemmän, sillä kaikki maidottomat tuotteet eivät ole gluteenittomia. Käytin siis Kaslinkin Aito kauravispiä (valitettavasti kerkesin purkin heittämään roskiin ennen kuvausta, joten linkin takaa löytyy) sekä Alpron Go On mansikkarahkaa
vispikerman ja rahkan sijasta, samoja määriä käyttäen. Korvasin fariinisokerin tavallisella sokerilla, kun se unohtu kaupasta ostaa. Mansikatkin unohdettiin ottaa sulamaan, joten niitä ei väliin tullut, vain päälle. Leksa auttoi kakun teossa ja Leevi koristelussa.
Täytyy kyllä myöntää, että vaikka itse sanonkin, kakusta tuli hyvä, vaikken ole liivatetta jauheena käyttänytkään aiemmin, vain levyinä. Hyvin hyytyi ja kesti kasassa sekä maistui vieraille.
Alunperin oli tarkoitus tehdä myös kanapiirakkaa, mutta J:n käytyä kiireessä kaupassa, oli ottavinaan grillimaustetta (otti siitä hyllystä missä piti olla), mutta ottikin jotain Masala-maustetta, ja oli sitä kerennyt kanoihin heittämään, joten ensin vedet silmistä valuen ja tukehduttuani, kanat ottivat lentoa roskiin. Ei oikein kaneli ja neilikka käynyt kanan kanssa yhteen :D Tarvikeaineet olivat vähissä, ja yritin miettiä, että mitäs sitten keksitään, löysin gluteenittoman marjapiirakan ohjeen. Pohjaan käytin gluteenittomia kaurajauhoja sekä Juustoportin kauramaitoa, ja tuli oikein hyvä ja kuohkea piirakka. Marjoina käytin karviaisia, kun niitä sattui pakkasessa olemaan. Päälle vielä vaniljakastiketta, joka kruunasi piirakan.
tiistai 30. lokakuuta 2018
What's your superpower?
Rupesin tossa yks päivä miettimään ja kattelemaan vanhoja kuvia ja aika järkyttävää kateltavaa. Ihan jo senkin takia, että on 20kg enemmän painoa, mutta noin niinkuin muutenkin. Kuvista heijastuu todellakin, että hyvinvointini on vaakalaudalla, ja nyt ei puhuta krapulasta.
Otetaan esimerkiksi minun häät vuodelta 2012. Päivä, jolloin morsiammen pitäisi olla onnellisimmillaan. Näyttääkö tämä ihminen siltä, että olisi onnellinen? Minusta ei. Ei aitoa hymyä, silmät huutavat apua jota ei tule. Ja edelleen, ei ole J:stä johtuvaa, tuolloin minulla oli erittäin huono olla, ja sainkin diagnoosin keskivaikea masennus.
Seuraava kuva on otettu 2017 elokuussa. Ei vieläkään näytä hyvältä.
23.2.2018 alkaa jo pikku hiljaa helpottamaan, kun sain ison kiven pois sydämeltä. TUona päivänä en tiennyt miten päin olisin ollut, niin paljon helpotti.
Ja siitä ollaankin päästy tähän ❤️↓
Aika iso muutos mun mielestä, niin fyysisesti kuin henkisestikin :)
Otetaan esimerkiksi minun häät vuodelta 2012. Päivä, jolloin morsiammen pitäisi olla onnellisimmillaan. Näyttääkö tämä ihminen siltä, että olisi onnellinen? Minusta ei. Ei aitoa hymyä, silmät huutavat apua jota ei tule. Ja edelleen, ei ole J:stä johtuvaa, tuolloin minulla oli erittäin huono olla, ja sainkin diagnoosin keskivaikea masennus.
Seuraava kuva on otettu 2017 elokuussa. Ei vieläkään näytä hyvältä.
23.2.2018 alkaa jo pikku hiljaa helpottamaan, kun sain ison kiven pois sydämeltä. TUona päivänä en tiennyt miten päin olisin ollut, niin paljon helpotti.
Ja siitä ollaankin päästy tähän ❤️↓
Aika iso muutos mun mielestä, niin fyysisesti kuin henkisestikin :)
tiistai 23. lokakuuta 2018
Once In a lifetime you meet someone Who changes everything
Lueskelin noita edellisiä tekstejä, ja tuntuu menevän ajatukset aika samalla kaavalla, mutta antaa mennä vaan 😄 Enköhän kohta keksi jotain uuttakin puheenaihetta.
Välillä tulee mietittyä, että mitäs jos en olisi tavannut tiettyjä ihmisiä elämässäni, olisiko asiat paremmin? Olisinko vielä naimisissa, se melkeen (palaneen) pullantuoksuinen perheenäiti? Asuisinko vielä omistusasunnossa oman pikku perheeni kanssa? Olisiko elämä onnellista ja seesteistä?
Ei, ei olisi, enkä olisi, sillä niinä vuosina unohdin täysin oman itseni ja sen, kuka tai mikä oikeasti olen. Minusta muotoutui vain joku "muottiin sopiva", mutta se oli kaukana itsestäni, haamu. En ole sellainen ja se kulutti voimavaroja -110%. Nämä "tietyt ihmiset" saivat minut muistamaan/löytämään sen vanhan, OIKEAN Hellun sieltä syvältä, jonne se oli hautautunut. Alkoi löytymään voimaa jaksaa eteenpäin, alkoi löytyä toisella tavalla elämäniloa.
Tällä hetkellä parisuhteessa ollessani pelkään sitä, että kadotan taas itseni täysin, varsinkin jos tulee normaaleja muutoksia, joita parisuhteessa ollessa yleensä tulee väistämättä eteen, ennemmin tai myöhemmin. Tuleeko minusta jälleen se sama haamu? Vai onnistunko tällä kertaa paremmin kun tiedostan asian? Ei voi tietää, aika näyttää, enkä sitä juurikaan stressaa, vaikka takaraivossa naputtaa kyllä. Virheistäkin voi oppia, mutta onko nämä ne virheet joista olen tällä kertaa oppinut vai vaaditaanko muutama uusinta, että menee perille?
Oman itsensä kadottaminen on aika mielenkiintoista. Se hiipii salakavalasti, pikkuhiljaa, huomaamatta, sitä ei itse edes tajua ennenkuin on usein liian myöhäistä. Siitä johtuen olen yrittänyt painottaa muillekkin, että tehkää niin kuin hyvältä tuntuu. Jos joku asia tuntuu pahalta, se EI SILLOIN KANNATA. Esim. jos parisuhteessa molemmilla on huono olla, eikä mikään auta, miksi väkisin jatkaa? Se ei palvele ketään, varsinkaan sinua itseäsi ja kostautuu jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin. Tai vaikka työpaikassa.
Eli toisin sanoen olen kiitollinen näille ihmisille, jotka herättivät minut, ja toivat "takaisin elämään". Ilman heitä en seisoisi tässä pisteessä pää pystyssä jossa olen nyt. He tietävät sen kyllä itse, vaikken sitä aina osaakkaan sanoa.
Välillä tulee mietittyä, että mitäs jos en olisi tavannut tiettyjä ihmisiä elämässäni, olisiko asiat paremmin? Olisinko vielä naimisissa, se melkeen (palaneen) pullantuoksuinen perheenäiti? Asuisinko vielä omistusasunnossa oman pikku perheeni kanssa? Olisiko elämä onnellista ja seesteistä?
Ei, ei olisi, enkä olisi, sillä niinä vuosina unohdin täysin oman itseni ja sen, kuka tai mikä oikeasti olen. Minusta muotoutui vain joku "muottiin sopiva", mutta se oli kaukana itsestäni, haamu. En ole sellainen ja se kulutti voimavaroja -110%. Nämä "tietyt ihmiset" saivat minut muistamaan/löytämään sen vanhan, OIKEAN Hellun sieltä syvältä, jonne se oli hautautunut. Alkoi löytymään voimaa jaksaa eteenpäin, alkoi löytyä toisella tavalla elämäniloa.
Tällä hetkellä parisuhteessa ollessani pelkään sitä, että kadotan taas itseni täysin, varsinkin jos tulee normaaleja muutoksia, joita parisuhteessa ollessa yleensä tulee väistämättä eteen, ennemmin tai myöhemmin. Tuleeko minusta jälleen se sama haamu? Vai onnistunko tällä kertaa paremmin kun tiedostan asian? Ei voi tietää, aika näyttää, enkä sitä juurikaan stressaa, vaikka takaraivossa naputtaa kyllä. Virheistäkin voi oppia, mutta onko nämä ne virheet joista olen tällä kertaa oppinut vai vaaditaanko muutama uusinta, että menee perille?
Oman itsensä kadottaminen on aika mielenkiintoista. Se hiipii salakavalasti, pikkuhiljaa, huomaamatta, sitä ei itse edes tajua ennenkuin on usein liian myöhäistä. Siitä johtuen olen yrittänyt painottaa muillekkin, että tehkää niin kuin hyvältä tuntuu. Jos joku asia tuntuu pahalta, se EI SILLOIN KANNATA. Esim. jos parisuhteessa molemmilla on huono olla, eikä mikään auta, miksi väkisin jatkaa? Se ei palvele ketään, varsinkaan sinua itseäsi ja kostautuu jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin. Tai vaikka työpaikassa.
Eli toisin sanoen olen kiitollinen näille ihmisille, jotka herättivät minut, ja toivat "takaisin elämään". Ilman heitä en seisoisi tässä pisteessä pää pystyssä jossa olen nyt. He tietävät sen kyllä itse, vaikken sitä aina osaakkaan sanoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)