It's going To be Hard. But Hard is not impossible.

Eksät. Nuo ihanat, kamalat eksät. Jokaisella niitä on, poislukien ne harvat onnelliset, jotka ovat aloittaneet lapsena seurustelemaan ja ovat edelleenkin yhdessä. On hyviä eksiä ja on huonoja, ja ihan täysin oma lukunsa ovat katkeroituneet eksät. 

Siitä pääsenkin aiheeseen, joka tällä hetkellä itseäni ärsyttää suunnattomasti, kun ollaan niin katkeroituneita erosta (vaikka olisi itse halunnut erota), niin miksi pitää yrittää hankaloittaa toisen elämää? Varsinkin jos toisella on uusi, niin silloin yritetään tehdä kaikkensa, että saadaan lyötyä kiilaa väliin, ns. kapuloita rattaisiin. Jos vielä haikaillaan toisen perään, niin luuleeko sitä sillä keinolla saavansa toisen takaisin, että on mahdollisimman hankala? En vain näe, mitä sillä voitetaan, mistään suunnasta. Ihmisistä tuntuu tulevan aivan hirviöitä eron myötä. 

Miksi ei voi olla iloinen toisen puolesta? Ketään kun ei voi omistaa, niin eihän sitä toista voi vain pitää varalla, heitänpä ensin pihalle, ai nyt sillä on uusi, haluanpa takaisin koska tuo on minun 😳 Se. Ei. Vaan. Mene. Niin. Ei todellakaan! Toisella ihmisellä ei voi leikkiä (tai ainahan sitä voi, mutta.....) ja pompotella miten itse haluaa. Itse olen siinä suhteessa hyvinkin erilainen, koska olisin todella iloinen jos minun entiseni  löytäisi uuden, olisin onnellinen hänen puolestaan. 

Ja varsinkin jos pariskunnalla jotka eroaa, on yhteisiä lapsia, siinä onkin helvetti valmis samantien. Lapsilla on helppo pelata ja kiristää toista vanhempaa "jos et tee näin, et näe lasta/en hae lasta" 😣 ai jumavitunlauta! Ne lapset eivät ole mitään pelinappuloita joilla pelata toista vanhempaa vastaan! Ei ikinä! Itse olen sen verran onnellisessa asemassa, että me olemme saaneet sovittua ilman riitoja poikien olemiset ja haut, eikä tarvitse tapella siitä, että jos toinen ei tee niin tai näin, niin passaa tulee muksujen kautta. Vierestä olenkin joutunut seuraamaan useampaa eronnutta pariskuntaa, joissa toinen vanhemmista kiristää toista lapsen kustannuksella tai tekee jotain muuta paskaa lapsen kautta. Se on ihan hirveää katseltavaa. Ja säälittävää, todella. Kun ei enää muuta keinoa keksitä toisen hallitsemiseen. Mun arvostus niitä ihmisiä kohtaan laskee kyllä täysin, jotka alkavat lasten kustannuksella pelaamaan. Näen punaista enkä voi sietää yhtään, samantien hirttää kiinni. Se kertoo vain siitä, ettei niistä lapsista oikeasti välitetä.  Ne pienet ihanat (ja raivostuttavat 😂❤️) ihmeet ovat täysin syyttömiä vanhempien ongelmiin, ja joutuvat välillä kantamaan hirveän isoa taakkaa, kun rakastavat molempia, eivätkä halua kummallekkaan pahaa mieltä aiheuttaa. Lapsien täytyy saada olla lapsia, ei vanhempien välisiä pelinappuloita. Piste! 

Nyt lopetan tämän avautumisen ja alan valmistautumaan tähän uuteen viikkoon huomattavasti paremmalla draivilla. Varsinkin kun on joku kenen kanssa sitä viikkoa jatkaa ❤️

Every man needs that one bitch In his corner

Hihityttää. Naurattaa. Hymyilyttää. Mitä ihmettä? Nyt on jotain pahasti pielessä, eihän tällänen voi olla mahdollista. Muutaman viikon ollut suht onnellinen. Asiat järjestyy, paistaa se päivä risukasaankin. Sydämeni osuman sai, eiku... 😅

Mulla menee ihan hiton hyvin. Tän hetkinen duunipaikka on ihan loistava, vaikka nyt neljän viikon pakkoloma onkii ku ei oo duunia, mut en meinaa stressata yhtään, otan loman kannalta. Viimeiset kolme vuotta olen stressannut niin paljon pelkästään työn takia, niin nyt se on loppu. Parisuhteeseenkin jotenkin ihmeen kaupalla eksyin 😃

Ollaan J:n (taas se J, liekö enne 😆)  kanssa tunnettu jo vuoden päivät, alunperin ystävän synttäreillä tavattiin, mutta erään toisen ystävän pikku järjestelyiden takia eksyttiinkin enemmän saman seuraan.  Senkin piti olla pelkkää hetken huvia, vähän hauskanpitoa tähän elämään, mutta jotenkin se lipsahti ihan muuhun, vaikka kivenkovaan vannoin ettei niin tule tapahtumaan, etten laske enää ketään sydämeeni. Pyysin ensin antamaan aikaa, mutta minut tuntien kaikkitännehetimullenyt toteutui taas 😂  Vanhan akan piti ottaa itselleen oma toyboy  😆Toistaiseksi en päivääkään ole katunut. Toivon myös ettei tarvitsekaan, en ehkä kestä enää yhtään sydämeen iskettyä kolhua...

Myös pojat tykkäävät todella kovin J:stä. Vaikka minulla säätöjä sun muita suhteita on ollut enemmän ja vähemmän, on J ainut kenet olen lapsille esitellyt tai ylipäätänsä heidän eteen vienyt. Pojat oikein odottavat milloin pääsevät leikkimään ja näkemään J:n ja A:n kanssa.

Välillä vaan tuo oma pää tekee omia temppujaan, liikaakin. En uskalla luottaa mihinkään pidempään, saati ajatella pidemmälle kuin ns huomiseen, joka niinkuin aiemmin kirjoitin, kaikki mistä välitän tai ovat tärkeitä, viedään jossain kohtaa minulta pois enkä sitä kestä. Ja koska pääset tekee noita temppujaan, niin myös perseilen enemmän kuin olisi tarpeen, yrittäen ajaa toista pois. Mieluummin lähtee tässä vaiheessa kuin myöhemmin...

Pään temppuihin kuuluu myös, että syöminen lähti täysin lapasesta. Tai ennemminkin voisi puhua syömättömyydestä.... En pitkään aikaan syönyt juuri mitään, korkeintaan aamupalan ja senkin väkipakolla. Painoa lähtikin 10kg neljässä viikossa, kun duunissa kuitenkin tuli 12000-14000 askelta/pv. Jokainen kerta, kun söin yhtään mitään, tuli paha olo ja mieli alkoi tehdä oksentamaan. Sille tielle en onneksi lähtenyt, mutta kaukana se ei ollut. Nyt on onneksi ollut jo vähän parempaan suuntaan syömisen kanssa, se jopa onnistuu ilman pahoinvointia. Pahimmassa vaiheessa peiliin katsoessa ei tullut kaunis näky vastaan, poskiin oli ilmestynyt lommot ja silmät olivat kuopalla. Tälläkin hetkellä tunnen huonoa omaatuntoa joka ikinen kerta kun jotain suuhuni pistän, tuntuu että joudun selittelemään muille miksi juuri sillä hetkellä syön.

Muuten minulla on tällä hetkellä hyvä olla. Kuinka kauan, sitä en tiedä, mutta etenen päivän kerrallaan ja kovasti yritän luoda luottamusta toiseen. Helppoa se ei ole, mutta edellisistä olen yrittänyt sen verran oppia, että nyt yritän puhua asioista ja miltä tuntuu/ajattelen, mitä en ole ennen tehnyt kun on ollut helpompi sulkeutua oman kuoreensa ja pitää asiat sisällä. Opettelua joka päivä, ja kärsivällisyyttä vaaditaan.

A Good Death is Better than a Bad Life

Ihan ensimmäiseksi, pahoittelen vaivaa blogin lukemiseen pääsyyn, mutta tämä teksti varsinkin on sellainen, ettei ole tarkoitettu kaikkien silmille, ja haluan päästä purkamaan asioita ns. paremmin. Itseäni varten tätä blogia pidän ja kirjoitan, joten haluan vähän tietää kuka minun syvimpiä ajatuksiani lukee, eli koittakaa kestää :) 

Mie oon tehny elämässäni paljon hölmöyksiä ja täysin idioottimaisia päätöksiä, mut irtisanoutuminen vakkaripaikasta oli kyllä miun elämäni paras ja fiksuin päätös. Ei ole enää sitä joka päivästä ahistusta, kun pitää töihin lähteä. Sanoinkin tänään uudessa työpaikassa, että en edes muista, milloin viimeeksi olisi ollut fiilis, että töihin on kiva lähteä, ettei se vituta ja ahdista suunnattomasti kun lähdön hetki koittaa. Siis tottakai on eri asia, jos on tunne, ettei nyt jaksaisi lähteä töihin, ainahan sitä on olevinaan parempaa tekemistä, mutta se on ihan eri asia. Harmittaa vaan, että kolme vuotta olen heittänyt elämästäni ns. hukkaan voiden pahoin. Valitettavasti en ole todellakaan ainut joka ko. paikassa voi huonosti, melkein voisin väittää, että 7/10 työntekijästä on joko loppuunpalanut tai muuten vain väsynyt ja vittuuntunut työpaikkaan, ettei vika ole pelkästään minussa.

Alunperinhän kun vakkaripaikan sain, ilmoitin, etten ota sitä vastaan, sillä he halusivat kirjoittaa nollasopparin (mikä on saatanasta!), eikä minun ole järkevää paikkaa vastaanottaa pitkän työmatkan takia. Meni pari viikkoa eteenpäin, kun minulle soitettiin, että tule vaan, kyllä saat täydet tunnit, vaikka sopparissa lukisi mitä. Tyhmyyksissäni otin paikan vastaan, ja selvisi etten tule täysiä tunteja saamaan (kommenttina olikin jo ensimmäisellä työviikolla, että "et tule ikinä saamaan täysiä tunteja, tai koko talo menee konkurssiin ja kellään ei ole töitä"), niinkuin en saanutkaan. Työvuorotkin olivat ihan älyttömiä, välillä neljän tunnin takia piti ajaa 52km/suunta, tai vaihtoehtoisesti ensin käytiin tekemässä pätkäaamu ja sen jälkeen yövuoroon, eli kilometrejä olisi tullut melkein 200 päivää kohden. 

Olin tänään erittäin yllättynyt, kun tämänhetkinen pomo tuli antamaan positiivista palautetta minun työskentelystä, kun oli sitä muilta kysellyt, että miten pärjään (HYVIN! :) ). Aikaisemmassa paikassa saimme usein kuulla, miten huonoja työntekijöitä me olemme, ja että tekisi mieli pistää pillit pussiin kokonaan ja firma nurin. Ei ehkä ihan hirveästi muutenkin vähäistä motivaatiota nosta. Myös jos yritit jotain parannusta/muutosta/epäkohtaan puuttumista tms ehdottaa kehoituksena tuli "jos ei kiinnosta, tossa on ovi, täällä ei ole pakko olla töissä." Asia harvinaisen selvä, ja niin loppujen lopuksi tein. 

Kaiken huippu minulle oli se, kun minut haukuttiin koko talon yhteisessä henkilökuntapalaverissa kaikkien edessä pystyyn, miten olen pilannut työpaikan maineen laittamalla leipomuksieni kuvia nettiin. Varoituksellakin uhattiin, ja edelleen kaikkien työntekijöiden edessä. Myös minun blogia oli käyty työporukan kesken lukemassa ja facebook-profiiliani tutkailtu porukalla. Blogi oli julkinen, eli sitä sai lukea kuka tahansa, mutta facebook-profiilini ei todellakaan ollut. Eikä sillä, ei minulla facebookissa mitään niin salaista ollut, kyse on kuitenkin periaatteesta. 

Mutta nyt, nyt minulla on ihana työpaikka, jossa viihdyn todella paljon <3 Ja vaikkei se ole kuin sijaisuuksia, niin ei haittaa, nautin joka hetkestä jonka siellä voin olla. Voin taas hengittää. Voin olla iloinen. Laulan. JA NE TÄYDET TUNNIT (ja melkein puolet lyhyempi työmatka)! Tästä alkaa uusi elämä, paremmat tuulet ja virheestäni todellakin oppineena, EI ENÄÄ IKINÄ NOLLASOPPAREITA. 



Pusuja ja viikonloppuja 😍

Only one life, think abaut it!

Moni on viime aikoina ihmetelly miun hyväntuulisuutta, mitä on harvinaista kyllä, kestäny jo kuukauden päivät, pieniä ahistuksia lukuun ottamatta. Sitä hyvää oloa on tullut hehkutettua ihan jo muiden ärsyyntymiseen asti, mutta kun se on niin harvinaista niin pakkohan sitä on hehkuttaa :D Ja se näkyy myös ulkoisessa habituksessa.

Syitä henkiselle hyvälle ololle on monia. Jonkun verran olen Facebookissa vinkkiä antanutkin, mutta suurin syy hyvällä tuulelle on se, että olen joutunut tekemään vähän radikaalimpia ratkaisuja kuin monet muut ihmiset tekisivät. 

Päällimmäisin helpotuksen tuottaja on ollut irtisanoutuminen. Moni varmasti ajattelee, että hulluhan tuo on, kun irtisanoo itsensä tuosta noin vaan, ilman tietoa jatkosta, mutta joskus se on vain pakko. Sen enempää en tässä ala syitä avaamaan, ne tietävät joiden tarvitsee tietää. Pitkä työmatka on yksi suurimmista syistä, sen verran voin paljastaa. En myöskään halua kuulla sadattaseitsemättä kertaa siitä, että tiesinkö saavani karenssia. Kyllä tiedän, oikein hyvin. 

Meillä kaikilla on vain yksi elämä, ja sitäkään ei voi kukaan ennustaa milloin se loppuu, niin se on myös elettävä sen mukaan, kuin jokainen päivä olisi viimeinen. Jos voi henkisesti huonosti, on sille tehtävä jotain, vaikka se vaatisi vähän rohkeampia, isoja tekoja. Joskus on pakko uskaltaa heittäytyä virran mukaan. Ja voin sanoa, että kyllä, asioiden eteneminen pelottaa todella paljon, mutta selviän mistä vaan, vaikkei aina siltä tunnu. Ja tosiaan, on muitakin syitä, monia, miksi olen ollut paljon paremmalla fiiliksellä. 

Loppuun laitan vähän toisenlaista piristystä, meidän rakkauden hedelmien tuotoksia, kun pojat halusivat olla kuin isänsä, on parta ja viikset ja kaikki <3 :D 

Smile, happiness looks gorgeus on you

Aurinko paistaa. Olo on helpottunut. Ihan kun iso kivi olis vierähtäny sydämeltä. Asiat selviää ja järjestyy. Vai järjestyykö sittenkään? Toivoa sopii. Pelottaa jos ei selviäkkään, vaan tulee haukattua hatullinen paskaa. Pakko silti yrittää. 

Olen koko viikon ollut erittäin hyvällä tuulella. En tiedä miten päin olisin. Tekisi mieli pomppia pitkin ja poikin ja kiljua riemusta. Ei ole viimeisen kuukauden (yli!) aikana paljon ilon aiheita näkynyt, ahdistus on ollut suunnaton. Mutta nyt... Nyt näkyy valoa tunnelin päästä. Ehkä selviän sittenkin. 

Viime viikonloppuna selvisi monta eri asiaa. Olo helpottui huomattavasti jo siitä, että sain vihdoin ja viimein sanottua (vaikkakin viesteillä, mutta silti) mitä minulla oli sanottavana, painamassa sydäntäni. Tilanne ei varsinaisesti mihinkään muutu, mutta se, että sain ne sanat vihdoin ulos, helpotti ihan todella paljon. Minulla on ollut aina todella kovia vaikeuksia puhua asioista, helpompi lakaista maton alle, ja märehtiä yksinään, kasvattaa sitä asiaa. Kirjoittamalla saan ne EHKÄ paremmin ulos. Mutta kun ei mukamas aina kehtaisi sanoa, vaikka yleensä sanonkin sitten sellaisia asioita ääneen, mistä olisi voinut olla hiljaa. Mutta nyt, nyt ne on "sanottu" eikä enää padottu, ja tuntuu kuin olisin uusi ihminen, varsinkin verrattuna koko viimeiseen kuukauteen. 

Tein myös todella suuria päätöksiä ylipäätänsä koko elämän suhteen. Selvinnee myöhemmin, kun se on ajankohtaista, nyt vielä "hyssyttelen". Sen päätöksen teko vasta helpottikin oloani, vielä enemmän kuin yllä oleva avautuminen. Tuntuu kuin olisi oikeasti joku ottanut ison kiven sydämen päältä pois, ei ahdista enää. Enää olisi se vaikein homma edessä, asian toteuttaminen. Perjantaina selvittelin asioita enemmänkin, ja ihan meinasi itku päästä, kun olin niin onnellinen niiden selvittyä.

Täytyy kyllä kiittää erittäin rakasta ystävääni, Miraa, siitä, että on jaksanut olla tukena, kuunnella ja kestää kiukuttelut. On ollut pää niin syvällä omassa perseessä, etten ole tältä kaikelta nillittämiseltä muuta nähnyt, mutta siinä se vain on, ihminen jolle lahjoitin "toisen puolen sydämestäni" ♥

#bestfuckingbitches #justhalfofmyheart

Näillä mietteillä hitoksee hyvää sunnuntaita ja alkavaa ens viikkoa 😚 <3 

Laiska, tyhmä ja saamaton

Oon viime aikoina ollut ihan todella saamaton kaiken suhteen, en saa mitään aikaiseksi, edes otettua yhteyttä kavereihin, saati että saisin itseni käymään kenelläkään. Tätä on ollut jo jonkin aikaa, kuuluu kuulemma taudinkuvaan 😊 

Tiedä sitten, onko kevään tulolla vaikutusta asiaan. Jotenki keväät on aina olleet minulle ihan hirveen vaikeita, vaikkei sillon mitään sen erikoisempaa olekkaan tapahtunut. Ilmeisesti tälläinen pimeyden lapsi ei kestä lisääntyvää valon tuloa 😃 Muutenkin viimeiset kolme viikkoa ovat olleet ihan kamalat, särkynytsydämiset jne, ei siitä sen enempää, mutta se on entisestään lisännyt jo vireillä olevaa saamattomuutta, kun ei jaksa tehdä muuta kuin maata sohvalla. Ja nyt ei ole masennusta ilmassa, siihen tunnistan jo merkit. Mutta eipä särkynyttä sydäntä pelasta mikään muu kuin aika, siihen eivät lääkkeet auta, vaikka joskus se voisikin olla kaikkein helpoin ratkaisu. Toiset päivät ovat vaikeampia kuin toiset, mutta ehkä se siitä. Hirveän herkilläkin sitä tuntuu olevan, ei paljoa tarvitse, kun alkaa itkettää tms.

Muutama ihminen on jo huomauttanutkin, että mikä on, kun ei mitään kuulu, ja ihan aiheestahan he sanovat. En vain saa aikaiseksi. Että en minä ketään ole unohtanut, vaikkei minusta kuulukkaan :) Aina voi kokeilla heittää minulle päin viestiä, yritän vastata, jos muistan (sekään ei ole tae nyt :D ). Tällä hetkellä minua joutuu ehkä potkimaan enemmin perseelle kuin aiemmin.

Kämppäkin on kuin pienen atomipommin jäljiltä, kun ei siihenkään ole pystynyt nyt panostamaan hetkeen. Koko päivän suunnittelen, että nyt teen sitä ja nyt teen tätä, ja kappas kummaa, illalla huomaan, etten tehnyt yhtään mitään. Sain sentään lakanat vaihdettua tässä kuluneella viikolla :D 

Että ei muuta kun tehokkaampaa ensi viikkoa odotellessa :) Tai kuukautta. Tai jotain... 

Mutta minulta puuttuisi rakkaus

Tää on taas ollut koko päivän niitä päiviä, kun ahdistaa ja itkettää kaikki. Ei jaksa keskittyä mihinkään, ajatukset pyörii päässä kuin karuselli. Tekisi mieli huutaa paha olo pois, mutta ei se auta. Liikaa taas ollut vain itseni seurassa, se kostautuu, on liikaa aikaa ajatella. Pää on rikki, sydän vielä rikkinäisempi. Päässä huutaa miljoonat ajatukset samaan aikaan. Sydäntä särkee, kuin se olisi revitty rinnasta irti. Tuli ärhenneltyä ystävillekkin, itkettää vielä lisää. Ikävä. Viimeiset pari viikkoa ovat olleet aivan hirveät, viha ja surullisuus edelleen vahvimpina tunteina.

Aina kun uskaltaudun olemaan edes hetken onnellinen, se viedään pois, oli se mitä hyvänsä. Tuntuu, kuin se olisi minulta kiellettyä. Ja juu, elämän pienet ilot ja blaablaablaa, kyllä minä niistäkin nautin, mutta mitään suurempaa en uskalla ajatellakkaan. Se otetaan kuitenkin pois. Karma kostaa pahoille ihmisille, mutta en ole paha, ja silti saan osani.

Ja pahinta on, kun tullaan sanomaan, että koitappas nyt ajatella positiivisesti. Miten voit ajatella positiivisesti, jos sinulta on viety kaikki? Minulla ei ole enää mitään. Kaikki minulle rakas ja tärkeä on otettu pois, itsekunnioituksesta lähtien (ystävät toki vielä...). Yritin kuinka kovin tahtojaan, tein miten päin vain, vaikka kuinka ajattelisin positiivisesti, niin pieleen menee. Sen verran monta kertaa tullut tässä pienen elämän aikana se nähtyä. En enää USKALLA olla onnellinen. 

Joka kerta juuri kun nousen jaloilleni, tulee uusi ihminen, joka osoittaa minulle paikkani, joka osoittaa miten arvoton olen, muistuttaa etten ole mitään, lyö minut maihin. Silti yritän sieltä aina nostaa itseni ylös. Toisaalta, kuopassa kastuu myöhemmin, kuin ns. maan päällä 😤

Ehkä jonain päivänä uskallan olla onnellinen. Ehkä jonain päivänä minulla on syytä siihen. Ehkä jonain päivänä sitä ei otetakkaan minulta pois. Ehkä jo huomenna on se päivä, kun ei tunnu enää näin pahalta, ehkä ei. Ehkä, ehkä, ehkä. Vastaavaa kuin jossittelu. Yritän uskoa parempaan huomiseen, mutta nyt juuri se on aika vaikeaa. Tahdon sydämeni takaisin, tahdon kaiken minulta viedyn takaisin. Ei auta.