Sanottavat sanottuna

Taas on minun mieleni musta

Taidan potea masennusta

Tahtoisin kerrankin olla rautaa

Mutta mä kaivan itselleni hautaa

En saa missään arvostusta

Taitaa päässäni olla kusta

En pysty enää nukkumaan

Minä olen valmis kuolemaan

Viekää minut mielisairaalaan

Pukekaa minut pakkopaitaan

Vääntäkää minulle rautalangasta

Koska muuten en mitään tajua

Minä olen mielenvikainen

Ja aina vainoharhainen

Tahdon olla parempi ihminen

Yhteiskuntakelpoinen

En tahdo palata eiliseen

En usko parempaan huomiseen

Joku itsetuntoa nakertaa

Ja minun mieltäni varjostaa

Tiedän että yksin jään

Tähän tyhjään elämään

En jaksa enää välittää

Koska mulla ei oo mitään hävittävää

Näin alkaa Raaka-Aineen Yhteiskuntakelpoinen - laulun sanat, ja tuntuu kolahtavan jollain tasolla. Musta ei saa yhteiskuntakelpoista mitenkään, ei milloinkaan. Mä olen kuin atomipommi, tuhoan kaiken tieltäni, oli se hyvää tai pahaa, tarkoituksellista tai tarkoituksetonta, halusin tai en. 

En tosiaankaan usko enää parempaan huomiseen, sellaista ei ole. En välitä. Ja silti välitän, välitän niin paljon, että tuntuu kuin sydämestä revittäisiin pala irti joka kerta kun loittonen. Kuin hengitys lamaantuisi. 

Mä olen luonut ympärilleni muurin, piiloutunut sen muurin sisään, eikä kukaan pääse sen läpi, työnnän kaiken lähestyvän pois. Hetken yritin linnoituksen muureja laskea, ei kannattanut. Todennäköisesti hukun omaan vallihautaani. Yksin.

Toisaalta olisi hyvä, jos olisi vielä vanhoja kunnon mielisairaaloita. Tai lähinnä viittaan "Prinsessa"-tyyppiseen paikkaan. Mullekkin olis tehty lobotomia jo kauan sitten, mikä oliskin suhteellisen hyvä, kun ei tarvitsisi enää tuntea. Sen kuin olisi vaan, välinpitämättömänä. Ei tarvitsisi tuntea vihaa, ei inhoa, ikävää, kaipausta, ei mitään. Jäisihän toki ne ilon ja onnen tunteet kokematta, mutta ne on niin kaukaisia  ja harvinaisia muistoja, ettei niitä ehkä osaisi enää kaivatakkaan, kun ei muista miltä ne tuntuvat.

On päiviä, jolloin kadun sitä, että lähdin sairaalaan, kun kaulavaltimo repesi. On päiviä, jolloin jaksan vielä taistella, vaikkakin vähenemässä määrin. Ne on niitä pieniä hetkiä, joista on tullut kuin ns. henkireikä ja pelkään, että ne pienetkin hetket häviää. Ne pienet hetket, jolloin tunnen oloni hyväksi ja turvalliseksi, ehkä jopa onnelliseksi. 

Mä olin hukkumaisillani, ja yritin huutaa apua, etten jaksa enää räpiköidä pinnalle, että olen väsynyt, muttei sitä huutoa kuultu. Nyt en enää jaksa edes räpiköidä, kellun pinnalla ja odotan milloin vajoan. 

You hate me? I hate me too

Itseinho. Se vie sulta kaiken. Ja mä todella tarkotan sitä, kaiken. Se tuhoaa kaiken hyvän jättäen jäljelle vain pelkkää tyhjyyttä. Tyhjyyttä ja synkkyyttä. Se vie viimeisetkin itsekunnioituksen rippeet.  Millään ei ole enää väliä,koska enhän ole sen arvoinen. Peilejä alkaa vältellä, ei näe enää mitään kaunista, pelkkää rumuutta. Ihmisiä alkaa vältellä, ei kestä toisten katseita. Alkaa ällöttää,tahtoo vain piiloutua maailmalta ja katseilta. Puheiltakin. Mieli alkaa mustua. Käytös alkaa muuttua itsetuhoiseksi.

Eräs rouva sanoi joskus hyvin oman elämänsä mottona ja toisiin ihmisiin suhtautumisena "jos ihminen tulee toimeen itsensä kanssa, se heijastuu myös muihin ihmisiin". Ei huono ollenkaan, täyttä totta. Jos et enää kunnioita itseäsi, vaan näet pelkkää vihaa itsesi ympärillä, se heijastuu myös muihin ihmisiin.

Mutta mikä johtaa siihen, ettei enää välitä? Mistä itseinho johtuu? Mistä se syntyy? Ehkä sulle on jo lapsena toistuvasti uskoteltu, ettet kelpaa. Ettei mikään riitä. Et ole mitään etkä varsinkaan osaa tai pysty. Ehkä sun ulkomuoto on muuttunut radikaalisti (lihominen/laihtuminen/vanheneminen yms yms yms). Tai sulle on käynyt jotain/tehty jotain traumaattista tms. Tai ehkä sulle on huudettu vitun läski, vitun huora, vitun lehmä. Tai ehkei sulle ole käynyt mitään. Se on vaan ajan saatossa syntynyt, salakavalasti hiipinyt ja pikkuhiljaa huomaamatta iskenyt. Siitä on tullut ominaista, etkä enää tiedä muuta ajattelumallia tai toimintatapaa. Se alkaa tuntua tutulta ja turvalliselta, ei enää uskalla edes ajatellakkaan muuta vaihtoehtoa koska pelottaa päästää irti, muutos pelottaa.

Millä itseinhoa voisi lieventää? Ainahan sitä sanotaan, että asenteesta se on vaan kiinni. Että kun vaan ajattelee iloisia asioita niin kyllä se siitä. Höpöhöpöhommia, sanonpahan vaan. Vaikka kuinka ajattelisi ihania sateenkaaria ja kauniita kukkasia (kielikuvia), se ei auta, jos "vika" on syvemmällä. Tai kun sanotaan, että olet hyvä just tommosena, mutta ei se mene niin. Jos sulla on vääristynyt kuva itsestä kaikin puolin (enkä nyt puhu pelkästä ulkonäöstä, vaan kaikesta, koko olemuksesta), niin se, että olet jonkun toisen mielestä hyvä (vai liekö sekin pelkkää lohdutusta, että tulisi parempi mieli), ei auta siinä, jos et riitä itsellesi. Muiden mielipiteillä ei ole väliä riitätkö vaiko et, vaan sillä, että riittäisi itselleen. Kaikki lähtee sisältäpäin. Jos sä olet ankara itsellesi, liian ankara, ja vaadit itseltäsi paljon, mutta ei silti riitä, niin missä vika? Auttaisiko terapia? Ulkonäön muokkaaminen? Oman itsensä ja sisimpänsä muokkaaminen? Vai auttaako mikään jos sisin on oikeasti kerennyt vuosien saatossa mustua täysin, se viimeinen valon pilkahdus on sammunut jo kauan sitten? Kun käytös on jo muuttunut kaikin puolin itsetuhoiseksi? Enkä nyt itsetuhoisuudella tarkoita konkreettisesti itsensä satuttamista, viiltelyä tai itsemurhaa tms, vaan myös monet valinnat joita tekee, joista tietää, että huonosti käy, ja silti ne tietoisesti tekee, lasketaan myös itsetuhoisuudeksi. Kun rankaiset itseäsi huonoilla valinnoilla, koska olet niin mustunut, että annat palaa vaan. Ja tämä johtaa taas siihen, että itseinho vie kaiken. Oravanpyörä on valmis.

Jokaisella on varmasti joskus hetkiä, kun inhoaa itseään, on vihainen jostain tekemästään mokasta, tai päiviä kun peilikuva näyttää suohirviöltä, mutta se kuuluu asiaan, ne ovat ohimeneviä. Jos se alkaa olla joka päiväistä, etkä enää löydä hyvää itsesi kohdalla mistään, alkaa olla keinot vähissä, silloin on apu tarpeen. Mikä apu toimii kenelläkin, sitä en osaa sanoa. Mikä sulla toimii, ei välttämättä toimi mulla ollenkaan.

I'm so tired my tired is tired!

Oon ollut taas pitkään tuuliajolla. Tuntuu etten löydä mistään satamapaikkaa mihin laskea ankkuria, mihin pysähtyä. Aivan kuin olisi eksyksissä. Osittain siihen eksymiseen varmasti vaikuttaa burn out, eli loppuun palaminen, jonka koin loppuvuodesta. Se on tehnyt jo keväästä asti tuloaan, mutta kun itselleen ei voi antaa lupaa olla heikko tai luovuttaa, sen loppujen lopuksi teki minun kroppani angiinan ja ystävien kera. Kun ei kerran muuten saa pysähtymään, täytyy kaataa koko akka kunnolla,ja pakottaa lepäämään. Viisi päivää pelkästään kuumeessa, joka ei laskenut ollenkaan koko aikana alle 37 edes kuumetta-alentavilla lääkkeillä, ja senkin jälkeen vielä pitkään huonossa kunnossa sairaslomalla kotona, joten pakostakin joutui lepäämään.

Loppuajan itkin töissä kun olin niin väsynyt ja loppu, eikä tällä kertaa todellakaan johtunut työpaikasta eikä varsinkaan työkavereista. Työkaveritkin huolestuivat ja silti en voinut myöntää todellista tilaa, vaan vakuutin kaiken olevan hyvin. Paremmin.

Tein myös yöt töitä. Siis kotona. Omassa sängyssä nukkuessa. Päätä särki koko ajan ja olin todellakin väsynyt. Koko kevään, kesän ja syksyn olen hoitanut aivan kaiken. Lasten asiat (tottakai!), bonuslapsen asiat (tämä sovittu, koska ei muuten homma toimi, ottamalla myös kaiken paskan ja haukkumiset ja KAIKEN vastaan bonuslapsen äidiltä), omat asiat, työt, kodin JA myös J:n asiat. Ei ihme jos ihminen palaa loppuun. Loppujen lopuksi en enää edes osannut pysähtyä, vaan oli koko ajan PAKKO jatkuvasti suorittaa ja tehdä jotakin.

Väsyin. Eksyin. Jouduin tuuliajolle. Olen hukassa enkä löydä edes itseäni tämän kaaoksen seasta. Olen siis kadottanut jopa itseni, enkä tunnista itseäni tämän romukasan seasta. Romukasa, ihmisraunio, mitä näitä nimityksiä löytyykään, tarkoittavat kaikki samaa. Vaikka nyt asiat ovat oikeasti paremmin tuon pakkolepäämisen jälkeen, olen silti itse ajelehtimassa kaukana ulapalla eikä maata näy missään suunnassa. Ja nimenomaan ajelehdin pelkän pelastusrenkaan varassa,  venekkin uponnut jo aikoja sitten.

En jaksa vieläkään tavata edes ystäviäni, kuin hyvin hyvin harvoin, silloinkin melkein pakotettuna. Käyn töissä ja istun kotona kaiket päivät. Kuulostaako minulta? Ei tosiaankaan.  Ja toki joku voi ajatella, että no sitä se ikä teettää kun rauhottuu kotia ja päläpälä, muttei se nyt ihan niinkään ole.

Ja kyllä tässä sitkutellaan eteenpäin, vaikka väkisin, jos ei muuta. Parempia päiviä on, mutta myös näitä huonoja kuten tämä. Täältä noustaan kyllä, niinkuin aina, en vain tiedä kuinka syvälle pitää hukkua ennen kuin se tapahtuu. Mutta jonain päivänä kyllä.

Tulin, näin ja hävisin, mutta siksi koska itse tahdoin niin. Kiitos teille rakkaat, että elää sain kuten halusin.

Oon viime aikoina miettinyt paljonkin kuolemaa, ja sitä, et mitä itse haluan, kun joskus aika jättää. Ikään kuin sillä mitään merkitystä minulle enää siinä vaiheessa on, mutta parempihan se on, ettei omaisten ja läheisten tarvitse niin paljoa vaivata päätään. Moni voi ajatella, että mitä se nyt tommosia, nuor ihminen, mutta kun koskaan, IKINÄ, ei voi tietää miten elämä heittelee, ja mitä voi käydä, sen on varsinkin kuluva vuosi opettanut. 

Ensinnäkin, mun hautajaiset ei oo mitkään itkuvirsikemmakat. Muistella voi ja pitää, mutta jos on jotain sanottavaa tai vaikka sitä itkettävää, tehkää se kun elän, kun sillä on vielä merkitystä. Ja kyllä, hautajaiset, arkkuun vaan, jotta ihmisillä on paikka missä käydä vaikka mintut haudalle kaatamassa. Kiva jos joskus kynttilänkin muistaa sytyttää. MUTTA. Koska kammoan ajatusta aivan mielettömästi elävältä hautaamisesta, haluan haudalleni kellon, joita joskus näkee vanhoista ajoista kertovissa elokuvissa. Kellon, jossa on naru mikä menee arkkuun, että voin sitä sitten kilkuttaa, jos sattuisi vahinko käymään, etten olekaan viimeistä hengenvetoani vetäissyt. 

Hautajaisiini haluan soitettavaksi Timo Rautiaisen Vastavirtaan-biisin, koska ne sanat osuu ja uppoaa. Toki voi olla hyvinkin, että elän satavuotiaaksi (epäilen!) ja mieli muuttuu moneen kertaan, mutta nää on ainakin tämän hetkiset fiilikset, koska kuten sanoin, ikinä ei voi tietää. Sen takia pitääkin elää jokainen päivä, kuin se olisi viimeinen, ei märehtien että voivoi ja katkeroituneena, vaan täysillä, tehdä niinkuin hyvältä tuntuu. Aina se ei kannata, mutta onpahan ainakin eletty. Sen takia en juurikaan kadu mitään, vaikka olenkin paljon ehkä vääriä valintoja tehnyt, mutta toisaalta, olisin katunut sitä, että oikeasti siellä kiikkustuolissa harmittaisi elämätön elämä. 

Se on kumma, miten nämä tekstit alkavat muotoutua yöllä. Tämäkin alkoi syntyä mielessä, kun olin jo sängyssä, juuri unen rajamailla, ja eihän siinä auttanut muu kuin kirjoittaa saman tien puhelimeen ylös, että voi myöhemmin tänne blogiin siirtää. Tämä ei siis ole mitään, että olisin masentunut tms. vaan ihan pelkkää pohdintaa mitä haluan. 

Hatullinen pastaa

Tää on taas niitä hetkiä ku mun pää huutaa mulle. Koko ajan. Vitun tyhmä, helvetin idiootti, etkö edes sitä osannut, eikö susta ole mihinkään, täysin turha kapistus. Listaa vois jatkaa loputtomiin. Mun pää on mun pahin vihollinen, koska se huutaa mulle eikä anna anteeks virheitä. Mä en SAA epäonnistua, mun TÄYTYY olla kaikessa hyvä ja pärjätä, tavoitteet on asetettu pilviin. 

Oon taas viime aikoina kysynyt monesti, et miksi juuri minulle on pitänyt tulla tämä helvetin aivovamma, oonko edellisessä elämässä ollut niin paha, että nyt rangaistaan tämän kanssa. Ja kyllä, aivovammalla tarkoitan ADHD:tä, koska sitä se minulle on. Tästä on turha kenenkään loukkaantua, koska näin MINÄ tämän asian koen.  Hyvin harvoin se aiheuttaa mitään hyvää, en vieläkään ole monen vuoden jälkeenkään keksinyt positiivisia vaikutteita mitä se minulle tekisi, pelkkää huonoa. ADHD:n takia mä kusen AINA omat asiani, ja välillä muidenkin, tavalla tai toisella. 

Mä haluan olla tavallinen, niinkuin normaalit ihmiset. En mä ole pyytänyt tälläistä, ja ei, en ole oppinut sen kanssa elämään vielä 30 vuoden aikana. Välillä toki naurattaa omat toilailut tms, mutta useimmiten ei. Ja tässä palataan taas siihen vitun idioottiin, epäonnistuit TAAS. 

Jopa mun keskenmenosta pää huutaa. Ja ei, en missään tapauksessa ole sitä mieltä, että tää kirous liittyis siihen millään tavalla, niille ei minkä maha, vaan se jälkipuinti. Mun pää huutaa mulle siitäkin, et vitun idiootti, kun edes lapsia et osaa tehdä. Ja ei, en kuule ääniä päässäni, en ole skitsofreeninen. Olen vain liian ankara itselleni, kun en anna mahdollisuutta virheisiin. 

Mä vihaan mun ADHD:ta. Mä vihaan sitä, ettei se anna mulle mahdollisuuksia olla tavallinen. Mä vihan sitä, et sen takia mun pitää jatkuvasti suorittaa jotain ja mieluummin onnistua täydellisesti, tai olen täysin epäonnistunut. Mä vihaan sitä, ettei mun ihmissuhteet onnistu, koska ADHD:n takia en osaa pitää suutani kiinni tai käyttäytyä kuten ihmiset. Mä vihaan sitä, et ADHD:n takia mä en saa mahdollisuutta elää ilman jatkuvaa draamaa, tai vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Elää NORMAALIA elämää. Mä vihaan sitä, kun ihmiset ei ymmärrä. 

Mentally fucked up

Mä olen viime aikoina ollut väsyneempi. Väsyneempi niin fyysisesti kuin psyykkisestikkin. Elämänilo tuntuu kadonneen. Tai ei voi puhua viime aikoina, on tätä jatkunut jo jonkin aikaa. Mistään ei tunnu saavan kiinni, eikä iloa juuri tunnu olevan vaikka periaatteessa kaikki pitäisi olla hyvin, ainakin melkein. Mitään varsinaista syytä ei tälle jatkuvalle väsymykselle pitäisi olla. Ja sen tiedän, että tällä kertaa se ei todellakan johdu työpaikasta. 

Ahdistuskohtauksetkin ovat alkaneet tehdä paluutaan, joita ei ole ollut puoleentoista vuoteen. Niitäkin on nyt muutamat tulleet. Se on sellainen helvetti, mihin en halua takaisin. Käyt esim. kaupassa ja yhtäkkiä joku alkaa puristaa kurkkua, pakko päästä pois, en selviä. 

Olen jatkuvasti äkäinen ja kärttyinen, itkuherkkäkin. En vain jaksa. Mikään ei kiinnosta. Seison kuilun reunalla, vaikka onneksi sentään reunalla, eikä pohjalla, joten toivoa vielä on. Nimenomaan vielä. Milloin tulee se viimeinen tuulenpuuska joka tönäisee minut alas? 

On mulla sentään jotain tavoitteita tälle niin sanotulle elämälle. Olen vakaasti päättänyt, että vielä hommaan oman asunnon. Ainut, että se vaatii sen, että alan tehdä kahta työtä, jotta saisin edes vähän säästöön. En vain tiedä, kuinka jaksan tehdä kahta työtä, jos nyttenkin olen jo aivan poikki? Vaan pakko se on yrittää, muuten tavoite ei ikinä onnistu. 

Mä en halua siihen suohon takaisin, jossa olin viime vuoden alussa, mutta en tiedä onko enää voimia taistella sinne joutumista vastaan. En myöskään halua ahdistuskohtauksia takaisin, ne rajoittavat elämää liikaa. Haluan jälleen olla oma itseni ja saada iloa pienistäkin asioista. Haluan elää. 

Palokuntajuttuja

Hetkeen ei ole taas kirjotuskärpänen puraissut, ollut sen verran seesteisempää elämää. Tai itseasiassa ei ole 😅 On ollut keskenmeno (tai itseasiassa kaksi peräkkäin, toinen ei vain kestänyt niin pitkälle, että olisi ollut tiedossa), hirvi potkaisi auton keulaan kun sen verran läheltä käytti ja humalapäissään korkkarijuoksua, joka ei ihan kovin hyvin päättynyt sekään (kuten arvata saattaa) 😆

Että kirjoittamista olisi kyllä, niistä ehkä myöhemmin. Nyt haluan kuitenkin paneutua oman harrastukseni kehumiseen, josko se samalla poikisi vaikka lisää jäseniä. Ja vaikkei, kehun silti, koska aihe on minulle tärkeä. 

Olen harrastanut 21 vuotta VPK:ta, ja kaiken sen ajan ollut samassa palokunnassa. Mihinpä sitä hyvää vaihtamaan. On oltu nuoriso-osastossa, hälytysosastossa, kouluttamassa nuoriso-osastoa ja tällä hetkellä vaikutan naisosastossa joka on kaikkea muuta kuin pitsinnypläystä. Paljon olen ollut myös nuorten leireillä mukana, joissa tapaa myös muita kuin oman alueen jäseniä. Hälytysosastoonkin olen harkinnut palaamista, se jääköön nähtäväksi antaako kantti myöten siihen. 

Ennen kaikkea hyvän harrastuksen lisäksi olen saanut paljon uusia tuttavuuksia ja jopa ystäviäkin palokunnan kautta. Jostain syystä "meidän porukkaan" on vaan helppo tulla mukaan. Meillä Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson alueella on vaan sellainen porukka ja yhteishenki, että kuka vaan pääsee "sisälle". Ketään ei katsota kieroon (tai ainakaan anneta sen näkyä), jokainen on omanlaisensa loistava persoona ja kaikki otetaan vastaan. Yhteishenki on ihan käsittämätöntä ja sen huomaa varsinkin leireillä missä kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Jopa moni ns. ensikertalainen on sanonut, että yllättynyt miten hyvin otetaan vastaan ja porukkaan pääsee. Näinhän se on, eikä helpolla eroonkaan pääse 😂 Ja kun on kerran päässyt, ei haluakkaan päästä eroon. 

Palokunnasta saa myös paljon muutakin, kuin niitä ystäviä. Oppii mm. uusia taitoja alkusammutuksesta hälytyksien muonitukseen (lähinnä naisosastossa). On ensiapua, sammutusharjoituksia, hydraulisten pelastusvälineiden käyttöä ja paljon paljon muuta. 

Olen huomannut tässä viime aikoina, että itselläni on myös "itsevarmuus" jonkin verran lisääntynyt. Leireillähän olen jo vanha tekijä, ja aina löytyy juttuseuraa. Päätin kuitenkin niin sanotusti repäistä, ja lähteä aivan tuosta vain puskista meidän alueliiton risteilylle, jonne ei ole meidän omasta palokunnasta ilmeisesti ketään lähdössä. Normaalitilanteessa en olisi todellakaan lähtenyt, "kun ei ole meiltä ketään, ja mitenhän pärjään muiden ihmisten kanssa ja lässynlää". Aina pitää olla joku "tuttu tukipilari" johon turvautua, vaan nyt ei ole. Ja vielä oudommalta minun suustani kuulostaa lause "aina sieltä joku tuttu löytyy. Jos ei ole, tehdään uusia tuttavuuksia!". Että mitenkä? MINÄ lähtisin tutustumaan uusiin ihmisiin vapaaehtoisesti?? MINÄ, jolle se on aina ollut iso kynnys 🙀 Ehkä se kertoo siitä, että alan olla itsevarmempi tai sitten vain porukasta johon on helppo liittyä, mene ja tiedä. 

Suosittelen todellakin kaikille palokuntajuttuja. Ihan jo pelkästään uusien tuttavuuksien, LOISTAVIEN tuttavuuksien takia. Ja sen yhteishengen. Kannattaa ainakin pari kertaa käydä katsomassa ja kokeilemassa, olisiko se juuri se oma juttu, mutta missään tapauksessa ei kannata torpata heti tyhjältä kädeltä, ennen kuin kokeilee.  

3 out of 4 voices in my head want to sleep. The other want to know if penguins have knees!

Mä olen välillä miettinyt näitä erilaisia nukahtamiskeinoja, varsinkin nyt kun tämä taas on tapetilla (nimim. 3 yötä taas valvottu). Kokeiltu on vuosien mittaan kaikenlaista, nuijanukutus taitaa olla ainut jota en ole vielä testannut. 

Ihan voidaan aloittaa jo lääkkeistä. Varsinaisia unilääkkeitä en ole syönyt, mutta rauhoittavia joskus lääkäri määrännyt, että niiden avulla on sitten helpompi nukahtaa. Joo, onpa tosiaan 😒 En tiedä liittyykö sekin ADHD:hen, mutta ne boostaa. Täysin siis odotettua tulosta päinvastoin. Muistan joskus sairaalassa ollessani menossa leikkaukseen, tuli hoitaja antamaan rauhoittavaa esilääkitystä, 10mg Diapamia. Reilu puoli tuntia, lähemmäs tuntia antamisen jälkeen tultiin hakemaan leikkaukseen, ja siellä se Paajanen pyörii ja pomppii sängyllä kuin väkkärä, että jeeeee koska mennään? Täti ihmettelemään, että eikö minulle annettu esilääkitystä ollenkaan, juu kyllä annettiin, näin se vaan minun elimistössä toimii. 

Myös Melatoniinit on aivan huuhaata. Joillain toimii, mulla ei. Ja kyllä, kokeiltu on kauemmin kuin päivän. Tai kaksi. Tai seitsemän. Sama kuin karkkia söisi, joten antaahan olla syömättä. 

Hengitysharjoituksiakin joskus kokeilin koska "opettele hengittämään oikein ja nukahdat vain parissa minuutissa!". Aha. Kokeilin. Lopputuloksena paha olo ja alko pierettää. Nukuttamaan ei kyllä pistänyt.

Kirjaakin on luettu, se monesti toimiikin, muttei aina. Nyt  ei ole viime päivinä toiminut sekään. Toissailtana luin kirjan kannesta kanteen, ja silti valvoin koko yön.

Olen myös mennyt vasta kuolemanväsyneenä nukkumaan. Kappas kummaa kun sen pään saa tyynyyn, niin DING! Jo loppui väsymys.

Kahvia en juo kuin todella harvoin iltakuuden jälkeen. En myöskään tupakoi (enää). Nousen ylös sängystä hetken (yleensä tunnin) pyörimisen jälkeen enkä kyttää kelloa. Ei auta. En myöskään usko mihinkään luontaistuotteisiin, joten ne ei silloin toimikkaan. Myöskään mitkään rauhoittavat laineenliplatukset tms ei toimi, koska ääniherkkänä täytyy olla TÄYSIN hiljaista. Jopa keittiössä oleva seinäkellon tikitys häiritsee suunnattomasti.

Ja entäs nämä mielikuvaharjoitukset? Mietitty on, jos vaikka ja mitä.

• Lampaiden laskeminen: Muahahahahahahahahah!! Joo... Yksi lammas, kaksi lammasta, kolme siikaa, seittämäntoista karitsaa, 86 puumaa. Ja katos vaan, nyt tuli taas yksi lammas, joka kompastu siihen aitaan minkä yli oli hyppimässä, ja koko jono perässä. Ei jatkoon.
  

• Hyppynarulla hyppiminen: 1, 2, 3, 4 voi vittu voitteko pyörittää kunnolla eikä niiku penistä helikopterina heiluttas! PALO! 

• Kelluminen esim vedessä: Hetken aikaa kestää sitä kellumista paikallaan, ja voi miten ihanaa. Kunnes tulee se lokki joka paskantaa suuhun ja sähköankerias puree perseestä. Se siitä rauhallisuudesta.

• Pelkän mustan näkeminen: Joo ei tästä taida tarvita edes kertoa enempää....

• JA SE PERKELEEN JUKEBOKSI! Tärähtää muuten soimaan ihan tasan taatusti juuri sillä hetkellä kun yrität käydä nukkumaan, ja soittaa varmaan koko soittolistan läpi. 

Jatkan tuon lambadan kuuntelua päässäni ja koitan suoriutua töihin. Muille kivaa ens viikkoa 😍

It's Really Hard to Keep Calm, When You're Obviously Jealous

Jälleen kerran olen saanut todeta, että minussa on pakko olla jokin vika. Viime aikoina on paljonkin aiheuttanut hämminkiä useissa ihmisissä, kun en kyttää J:n jokaista liikettä, se ei ole olevinaan normaalia? 

Ei minulla ole tarvetta soitella joka minuutti tai edes tunti perään, että missä ja mitä ja kenen kanssa ja miksi. On minkä on, kenen kanssa tahtojaan. Toki kiva jos välillä ilmottaa, että nyt menee aikaa tms, muttei minulle tarvitse mitään sen kummempaa selontekoa tehdä. Jos soitankin, niin yleensä minulla on jotain ihan asiaakin, enkä silloinkaan kysele. Se on koettu epänormaaliksi, ilmeisesti en siis välitä. 

Sama juttu puhelimien kanssa. Ei minun tarvitse lukea toisen viestejä, tai tietää kuka soittaa, ei ne minulle ole. Sekin on kait olevinaan epänormaalia. 

Olen ymmärtänyt, että luotto toiseen olisi aivan normaalia, mutta ilmeisesti ei. Jos ei voi toiseen ihmiseen luottaa sen vertaa, niin ehkä on silloin parempi olla yksin. Ja kyllä, myös itse olen joskus muinoin kokenut petetyksi tulemisen tunteen, mutten siitä jaksa katkeroitua ja leimata kaikkia ihmisiä samanlaisiksi. 

Ei minua kiinnosta, jos toinen menee kavereidensa kanssa, siinähän menee. Tai kiinnostaa tietyllä tavalla toki, mutta ei sillä tavalla, että tarvitsisi jokaisesta paikan- ja seuranvaihdosta selontekoa tehdä. 

En siedä kyseistä edes omalle kohdalleni, miksi siis tekisin niin toiselle? Kovasti kysellään, että "mitä se akkas sanoo kun oot toisen naisen seurassa? mie ainaki olisin ihan tosi mustasukkanen eikä se kävis laatuu ollekaa". Öö, niin? Mikäs minä olen toisen naispuoleisista kavereista sanomaan, kun itselläni suurin osa ystävistä on miehiä :D 

Minun mielestäni enemmänkin luonnotonta, ja jopa sairasta on se, että tutkitaan toisen puhelimesta kaikki viestit ja puhelut, mitä ja milloin puhunut kenenkin kanssa ja vedetään omat tulkinnat asioista. Tai se, että jos toinen on jossakin, soitellaan jatkuvasti perään ja kotona murjotetaan viikkotolkulla, kun se kuitenkin on jonkun pillun perässä. Tai ihan jo perus juttelu naispuoleisen ihmisen kanssa on pettämistä. Joidenkin mielestä jopa kaupungilla ohikulkevan ihmisen vilkaisu. Mitä helvettiä?? 

Tästä olen joutunut kerran jopa huomauttamaan. Tai lähinnä se nauratti. Autossa istuessamme puhelin käännetään poispäin minusta, vaikken edes katso sinne suuntaan, kysyttäessä asiasta todetaan sen olevan vanha tapa kun aina on kytätty selän takana mitä toinen kirjoittaa. Tosiaan tervettä joutua aina elämään "pelossa", että toinen kyttää ja suuttuu, vaikkei aihetta olisi. 

Ehkä se sitten on niin, etten välitä toisesta. Ehkä pitäisi ruveta samanlaiseksi kuin mitä odotetaan. Harmi vaan, kun en osaa, täytyy siis opetella olemaan "normaali". Kuka sitten mitenkin normaalin käsittää. 

I Survived Because the Fire inside Me Burned Brighter than the Fire Around Me

Ai tätä vuotta pitäis miettiä? Tää vuosi on ollut raskas, niin henkisesti kuin fyysisestikkii. Paljon asioita on tapahtunut, hyviä sekä huonoja, enemmän valitettavasti niitä huonoja. 

Tammikuussa hajosin tuhansiin pieniin siruihin, en edes tiennyt sellaista kipua olevan olemassakaan, mutta niin vain on, ja sekin on koettu. Kesti monta kuukautta nousta ylös. Tammi-helmikuun vaihde oli pahin, jos et muista, käy lukemassa alla olevasta linkistä teksti, josta ahdistus oikein huokuu. Yritin myös muokata itsestäni toisenlaista toisen ihmisen takia, ei toiminut. 

Helmikuun ahdistusteksti

Helmikuussa tein myös lopullisen päätöksen irtisanoutua vakipaikasta, mikä on ollut paras päätös ikinä, en ole päivääkään katunut, ja tuskin tulen katumaan. Elämänlaatu parani samantien huomattavasti. 
Helmikuussa alkoi taas kaulakin turpoilemaan ihan kivasti, vaikka vasta marraskuussa leikattu (ja viikko siitä aivan samannäköinen kuin olikin, tammikuussa tilanne näytti paremmalta). Helmikuussa myös eräs ihminen, jota ystäväksi kuvittelin, alkoi kiristämään, että jos en tee niin ja näin, hän alkaa levittelemään minusta juttuja. No, miutahan ei kiristetä, enkä hypännyt pillin mukaan, ja jutut lähti liikkeelle. Samalla hän poisti itse itsensä täysin elämästäni, eikä ole minulle enää MITÄÄN. Jos näemme, hän on ilmaa. Oma valinta. Sitäkään en ole katunut hetkeäkään, että tämä ihminen on poistunut myrkyttämästä ilmaa (ei siis kuollut, mutta you know). 

Maaliskuussa oli viimenen työpäivä, ja voi että olin onnellinen. Melkein heti pääsinkin uuteen paikkaan töihin, jossa olen edelleen ja toivottavasti vielä pitkään. Nahkabyysatki tuli ostettua, ja ne on vaa 😍

Pääsiäinen menikin sitten vituiksi kuin jeesuksella (mielensäpahoittajat, älkää vaivautuko). Näin kahta ihmistä, joita en olisi halunnut nähdä, toinen yllämainittu joka on ilmaa ja toinen jonka takia hajosin. KAIKKI haavat samantien auki, juuri kun olin pääsemässä jaloilleni, ja ei muuta kuin sama ruljanssi alusta. Sen jälkeen valvottiinkin monta yötä putkeen, kun ei unta ajatusten pyöriessä ja ahdistuksen kasvaessa saanut. Uskottelin jopa itelleni, että kaikki hyvin, kyllä mä pärjään, mutta nähdessäni erästä lähelle päässyttä ihmistä ja hänen kysyessä "Onks siul Hellu kaikki hyvin?" jouduin toteamaan itsellenikin, että ei muuten ole, nyt kusee ja pahasti. Ainut mikä auttoi jaksamaan eteenpäin sillä hetkellä, oli työpaikka joka oli (on) loistava. 

Huhtikuussa käytiin myös magneetissa, ja todettiin että kappaskehveliä, leikataanpas sitten vielä kolmannen kerran, ja tällä kertaa Hyksissä. 
Tatuoinninkin otin, mukamas vaa hinta-arvioo kävin kysymässä :D 

Huhtikuun lopussa, viikkoa ennen vappua erään ystävän tehdessä vähän temppujaan, tarttui matkaani J, mikä on nostanut monen mutkan kautta ylös, ja siinä se vielä mukana roikkuu eikä eroonkaan oikein pääse :D :D <3 

Kesällä käytii Rockfesteillä,ja iha hito kiva reissu, vaikka olinki koko reissun kuskina ihanan antibioottikuurin ja poskiontelon tulehuksen kanssa. 

Autokin ollut pitkin kesää rikki. 

Koko kevät, kesä ja syksy on menny riidellessä ja tapellessa. Ei J:n kanssa, vaan erään toisen. Joskus tekisi mieli kirjoittaa ja avautua niistä, mitä tämä ihminen tekee, mutta vielä toistaiseksi olen hiljaa. Ja ei, minä en ole se, joka on riidellyt, olen vain (taas kerran) joutunut kaiken paskan keskelle. Rankkaa henkisesti, ja nyt alan olla todella loppu. Sovinto tehty, kuinka pitkään se kestää?

Elokuun alussa käytiin Leevin kanssa lastenlääkärillä, joka piti olla läpihuutojuttu ADHD-diagnoosia varten. Ollaan siis ravattu tutkimuksissa ainakin vuoden päivät, ja KAIKKI työntekijät puoltaa sitä, mutta lääkäriksi sattui ihminen, joka ei ko. sairautta ymmärrä. Keskittymisvaikeudet kun häviää iän myötä (ai minkä iän, kun ei 30voo hävinnyt) ja jos pärjää koulussa, ei voi olla ADHD:ta -_-  Nii, ja alottihan se vauva myös koulun.

Marraskuussa leikattiin kaula kolmannen kerran. Haava tulehtu, ja repäisi mennessään kaulavaltimon rikki. Kiireellisesti uusintaleikkaukseen.  Omissa tiedoissa lukee "Yksi suuri vuoto ja useita pieniä"ja "poistettu kaulan sisältä runsaasti hyytynyttä verta ja mätää". Teho-osastolla ollessa halusin soittaa äidille, kun oma puhelimeni oli jäänyt matkalle, ja sanoin vielä, että voin soittaa itse, kun kuitenkin puhumaan pystyn. Täti halusi kuitenkin soittaa ja aloitti puhelun "no se on tämä ja tämä ihminen teho-osastolta. Älä nyt säikähä, mutta siun tyttäres on täällä" Siinä vaiheessa olinkin, että eiiiiiiiiii näin :D 
Uusintaleikkauksen jälkeen jäikin nieluun asti auki oleva reikä, jota paranneltiin useamman viikkoa, ja nyt torstaina tikit poistettaessa todettiin jäljellä olevan enää nuppineulanpään kokoinen reikä.

Päivä uusintasairaalareissun jälkeen ajoin kolarin. 

Voin kyllä sanoa, että rankkaa on ollut ja paljon tapahtunut, ja toivon, todella TOIVON, että  ensi vuosi olisi edes vähän helpompi, nyt kuitenkin kaksi erittäin henkisesti rankkaa vuotta takana. Että niitä parempia vuosia sinne muillekkin <3 

Road to the Hell

Kerrankin ei tarvitse pitkään miettiä mistä kirjoittaa, sen verran vauhdikasta on viimeisen 1,5 viikon aikana ollut. Vähän ehkä jo liiankin vauhdikasta, jopa minun makuun. Toki olen aina sanonut etten elä kolmeakymmentä pidemmälle, mutta tarvitseeko sitä nyt aloittaa? 

Kaikkihan lähti siitä, kun minut leikattiin hyksissä keskiviikkona 21.11. Leikkausta oli odotettu jo vuosi (koko prosessi kestänyt 10 vuotta) ja nyt vihdoin sen aika koitti. Kovin oli kipeä olo kun torstaina 22.11 pääsin pois, mutta itse halusin vieraasta kaupungista pois.

 Kaula turposi aivan järkyttävän kokoiseksi ja kivut olivat valtavat. La-su välisenä yönä kivut olivat niin kovat, että synnytys ja hammassärky ovat lasten leikkiä siihen verrattuna. Aloin melkein toivoa jo, että olisivat jättäneet kokonaan herättämättä leikkauksen jälkeen. Yhtäkkiä kipu loppui, ja sain jopa kaksi tuntia nukuttua, jolloin heräsin siihen, että sänky oli patjoja ja peittoja ja kaikkia muita myöten litimärkän verestä. Ei koskenut läheskään enää kaulaan joka oli myös puolta pienempi kuin illalla. Ei muuta kuin kaula pakettiin ja menoksi. 

Sunnuntaina alkoi kaulasta nousta pahaa hajua, mutta edelleen vuoto veristä. Maanantaina eritys olikin niin pahan hajuista, että meinasi itsellä taju lähteä ja eritys oli kellertävän ruskeaa. Soittoa päivystykseen, jossa hoitaja ärähteli miksi aika varattu hänelle eikä suoraa lääkärille. Hän sai järjestettyä lääkärin paikalle joka käski suoraan korvapolille ja sieltä sain hevoskuurin antibioottia kolmesti päivässä. Lääkkeet mukaan ja kotiin. 

Tiistaina käytiin tyhjentämässä J:n kämpästä viimeiset tavarat ja loppusiivous tekemässä, jolloin onnistuin jälleen kerran saamaan polven pois paikoiltaan kontatessani pitkin lattioita ja roskakaappia pestessäni. Sattuu muuten ihan perkeleesti ennen kuin muljahtaa takaisin paikoilleen. Onneksi meni. 

Keskiviikkoiltana iski jälleen aivan järkyttävä kipupiikki kaulassa joka kesti noin tunnin ja hävisi. Kerkesin olla 10min makuuasennossa kun ihmettelin miksi kaula on märkä ja totesin haavan vuotavan runsaasti. Kaulassa oli myös sormenpään kokoinen reikä. Saimme hetkeksi haavan tyrehtymään mutta vuoto alkoi uudestaan. Hetken mietin pienen hysterian alkaessa vallata mieltä, että mitä teen ja päätin että päivystykseen on pakko mennä, kun kuitenkin pari tuntia jo vuotanut eikä loppua näy. Ainoana kortillisena oli yksin lähdettävä, eikä ole ikinä tuntunut matka kotoa niin pitkältä, varsinkin kun kaulassa on tunne, että se räjähtää hetkellä minä hyvänsä. Auton jätin vielä jonkin matkan päähän sairaalalta ja kävelin loppumatkan, ettei auto jää sakkopaikalle. Vähän ennen kolmea olin päivystyksessä, ja puoli neljä olinkin jo leikkaussalissa valmisteltavana nukutukseen ja leikkaukseen, kun olikin vähän valtimo päässyt tulehduksen myötä repeämään. Seuraavana aamuna heräsin kymmenen maissa teholta joka ikinen reikä täynnä letkuja. Jonkin aikaa sain kiukutella, ennen kuin suostuivat ottamaan nenämahaletkun ja katetrin pois.

Teho-osaston lääkäri oli aivan ihmeissään, kun näin nopeasti ja näin hyvin joku toipunut tuollaisesta operaatiosta, ja totesi, etten ole tehovalvonnan tarpeessa, vaan laittoi siirron osastolle. Antibioottia meni 8 kertaa vuorokaudessa, kahta eri sorttia. Kipuja ei ollut enää ollenkaan, jota lääkärit myöskin ihmettelivät. Seuraavana päivänä lääkäri totesi minun olevan kotikuntoinen, ja toivotti hyvää matkaa kotiin, jatketaan antibioottia suun kautta ja haavanhoito päivittäin sairaalalla. Haava on alkanut paranemaan hyvin, ja kunhan pohja saadaan kuntoon, voidaan reunat ommella uudestaan.

Elämän piti siis alkaa näyttää jo valoisalta, ja tänään saatiinkin kaikennäköistä aikaseksi, kunnes päätettiin lähteä käymään ystävän tyttären synttäreillä. Melkein olimme jo perillä, kun aivan yhtäkkiä lähti mutkassa, peilijäässä olevalla tiellä auton perse irti tiestä, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Vauhdin olin onneksi hiljentänyt jo reilusti ennen mutkaa. Alueella on 80 rajoitus, mutta siinä kohtaa vauhtia on ollut max 50, josko sitäkään. Siinä kohtaa, kun huomasin auton menevän kohti koivua, totesin tämän olevan tässä ja laitoin silmät kiinni. Sen jälkeen kuului vain puff, ja silmät avattua, totesin meidän olevan kunnossa, auto tosin ei ollut. Ilmeisesti jonkin sortin suojelusenkeli ollut paikalla, kun ei olla siihen koivuun osuttu, potkaissut vain auton kylkeen, että ei tänään. Onneksi. Myös auton jäljet jäässä näyttivät menevän suoraan kohti koivua. Kummallekkaan ei käynyt mitään sen suurempia, ja peltiä saa aina uutta, mutta silti vähän harmittaa.

Ei kahta ilman kolmatta eikä kolmatta ilman paria, että mitähän vielä, pari puuttuu vielä niin on yhtälö täysi... Joku yrittää nyt selkeästi päästä eroon, mutta hei vittu se elää vieläkin! Tietääpähän ainakin elävänsä kun aina sattuu ja tapahtuu. Varsinkin sattuu.

Eniten vituttaa kaikki

Nyt on todellakin sellainen olotila, että pakko päästä tekemään vitutus-listaa. Osa on jopa ehkä pilke silmäkulmassa kirjoitettu, ymmärrys on lukijan vastuulla. 

Miuta vituttaa tää minun kaula. 
Vituttaa leikkaushaavan paha tulehtuminen. 
Vituttaa antibioottikuuri. 
Miuta vituttaa myös se, et jos kuuri ei pure huomiseen mennessä, joudun osastolle. 
Vituttaa tää jatkuva kipu. 
Vituttaa kiskoo jatkuvasti kipulääkkeitä.
Vituttaa myös, että koska miuta koskee koko ajan, oon ihan ihmishirviö muille. 
Vituttaa et miks miut on ylipäätänsä herätetty siitä nukutuksesta, tää kaikki paska olis jääny kokematta. 

Vituttaa olla kiukkunen.  
Vituttaa nii kovi et itkettää. 
Vituttaa et itkettää. 

Vituttaa ku en oo nukkunu ke-to välisen yön jälkeen yhtää. 
Ja varsinkin se vituttaa, ku J:llä soi aamulla kello 75tuhatta kertaa, ja toine kääntää vaa kylkee. Varsinkaan ku et ite oo saanu nukuttua. Seuraavalla kerralla lentää ikkunasta pihalle. Ukko sekä puhelin.
Vituttaa se hiton ärsyttävä pimputus siinä. 
Torkutus vituttaa. 
Vituttaa, ku valehtelin aiemmi. Oonha mie nukkunu. La-su välisenä yönä nukuin 3-5 välillä KAKSI tuntia. 

Vituttaa se et vituttaa. 
Vituttaa tehä tällästä listaa. 
Vituttaa olla tekemättä ku sit ei pääse purkamaan. 

Sohvaki nitisee ja paukkuu. 
Kaula haisee nii pahalle et itseä oksettaa. 
Hyvä pyyhekki piti heittää tänää roskii.
Tabletilla on iha hiton ärsyttävää kirjoittaa ku se kirjoittelee puolet omiaan ja toisen puolen keksii omia sanoja. 
Poikiaki on ikävä, mut nyt just en ehkä kykene niitten kanssa touhuamaan. 
Naispuoliset, itsekkäät eksät vituttaa. 
Vituttaa ko alkaa just väsyttää tosi kovi, ja ajatus sängyssä pelkästä pyörimisestä saa kierrokset nousemaan saman tien. 
Ei auta, antibioottia naamaa ja pakko lähtee yrittämään. Tai pyörimään. Huomenna ollaan taas viisaampia ja toivon mukaan vähä tää vitutuski helpottanut. 

Mansikkarahkakakku

Pitkästä aikaa tulee laitettua leipomisjuttujakin, kun sattu J:n pojan synttärit tilemaan eteen. Rahaa ei juurikaan ole, joten tarjoilut jäi vähäisiksi, muttei vieraitakaan ollut pyydetty kuin kourallinen niin riittivät oikein hyvin. 

Pitkän aikaa sain miettiä pääni puhki, mitä ihmettä oikein teen, kun kaiken täytyy olla gluteenitonta sekä maidotonta. Meinasikin kaupassa tulla J:n kanssa jo sanomista, kun vihdoin löyty gluteeniton tuote, mutta se ei ollutkaan maidoton ja toisinpäin. Löytyihän sieltä sitten lopulta, ja miun mielestä ihan kohtuu onnistuneet tarjoilutkin. 

Selailin Ranteita myöjen taikinasa - blogia, kun sieltä löytyy todella hyviä gluteenittomia ohjeita, ja löysinkin erään rahkakakun ohjeen, jota sovelsin omasta takaa ihan jonkin verran. 

Ylläolevasta ohjeesta poiketen laitoin pohjaan 300g maidottomia ja gluteenittomia täytekeksejä täytteineen,jotka ovat maultaan kuin dominoita ja puolikkaan sijasta koko purkillisen bonaa (tai pilttia tms.), makuna persikka ja banaani. Pohjasta tuli hyvä, eikä ollenkaan liian löysä. 

En myöskään laittanut ohjeen mukaisesti tomusokeria vuoan reunoille, vaan jätin sen pois. 

Täytteen kohdalla joutui miettimään enemmän, sillä kaikki maidottomat tuotteet eivät ole gluteenittomia. Käytin siis Kaslinkin Aito kauravispiä (valitettavasti kerkesin purkin heittämään roskiin ennen kuvausta, joten linkin takaa löytyy) sekä Alpron Go On mansikkarahkaa

vispikerman ja rahkan sijasta, samoja määriä käyttäen. Korvasin fariinisokerin tavallisella sokerilla, kun se unohtu kaupasta ostaa. Mansikatkin unohdettiin ottaa sulamaan, joten niitä ei väliin tullut, vain päälle. Leksa auttoi kakun teossa ja Leevi koristelussa. 

Täytyy kyllä myöntää, että vaikka itse sanonkin, kakusta tuli hyvä, vaikken ole liivatetta jauheena käyttänytkään aiemmin, vain levyinä. Hyvin hyytyi ja kesti kasassa sekä maistui vieraille. 

Alunperin oli tarkoitus tehdä myös kanapiirakkaa, mutta J:n käytyä kiireessä kaupassa, oli ottavinaan grillimaustetta (otti siitä hyllystä missä piti olla), mutta ottikin jotain Masala-maustetta, ja oli sitä kerennyt kanoihin heittämään, joten ensin vedet silmistä valuen ja tukehduttuani, kanat ottivat lentoa roskiin. Ei oikein kaneli ja neilikka käynyt kanan kanssa yhteen :D Tarvikeaineet olivat vähissä, ja yritin miettiä, että mitäs sitten keksitään, löysin gluteenittoman marjapiirakan ohjeen. Pohjaan käytin gluteenittomia kaurajauhoja sekä Juustoportin kauramaitoa, ja tuli oikein hyvä ja kuohkea piirakka. Marjoina käytin karviaisia, kun niitä sattui pakkasessa olemaan. Päälle vielä vaniljakastiketta, joka kruunasi piirakan. 

What's your superpower?

Rupesin tossa yks päivä miettimään ja kattelemaan vanhoja kuvia ja aika järkyttävää kateltavaa. Ihan jo senkin takia, että on 20kg enemmän painoa, mutta noin niinkuin muutenkin. Kuvista heijastuu todellakin, että hyvinvointini on vaakalaudalla, ja nyt ei puhuta krapulasta. 

Otetaan esimerkiksi minun häät vuodelta 2012. Päivä, jolloin morsiammen pitäisi olla onnellisimmillaan. Näyttääkö tämä ihminen siltä, että olisi onnellinen? Minusta ei. Ei aitoa hymyä, silmät huutavat apua jota ei tule. Ja edelleen, ei ole J:stä johtuvaa, tuolloin minulla oli erittäin huono olla, ja sainkin diagnoosin keskivaikea masennus. 

 

Seuraava kuva on otettu 2017 elokuussa. Ei vieläkään näytä hyvältä.

23.2.2018 alkaa jo pikku hiljaa helpottamaan, kun sain ison kiven pois sydämeltä. TUona päivänä en tiennyt miten päin olisin ollut, niin paljon helpotti. 

Ja siitä ollaankin päästy tähän ❤️↓

 

Aika iso muutos mun mielestä, niin fyysisesti kuin henkisestikin :) 

Once In a lifetime you meet someone Who changes everything

Lueskelin noita edellisiä tekstejä, ja tuntuu menevän ajatukset aika samalla kaavalla, mutta antaa mennä vaan 😄 Enköhän kohta keksi jotain uuttakin puheenaihetta.

Välillä tulee mietittyä, että mitäs jos en olisi tavannut tiettyjä ihmisiä elämässäni, olisiko asiat paremmin? Olisinko vielä naimisissa, se melkeen (palaneen) pullantuoksuinen perheenäiti? Asuisinko vielä omistusasunnossa oman pikku perheeni kanssa? Olisiko elämä onnellista ja seesteistä?

Ei, ei olisi, enkä olisi, sillä niinä vuosina unohdin täysin oman itseni ja sen, kuka tai mikä oikeasti olen. Minusta muotoutui vain joku "muottiin sopiva", mutta se oli kaukana itsestäni, haamu. En ole sellainen ja se kulutti voimavaroja -110%. Nämä "tietyt ihmiset" saivat minut muistamaan/löytämään sen vanhan, OIKEAN Hellun sieltä syvältä, jonne se oli hautautunut. Alkoi löytymään voimaa jaksaa eteenpäin, alkoi löytyä toisella tavalla elämäniloa.

Tällä hetkellä parisuhteessa ollessani pelkään sitä, että kadotan taas itseni täysin, varsinkin jos tulee normaaleja muutoksia, joita parisuhteessa ollessa yleensä tulee väistämättä eteen, ennemmin tai myöhemmin. Tuleeko minusta jälleen se sama haamu? Vai onnistunko tällä kertaa paremmin kun tiedostan asian? Ei voi tietää, aika näyttää, enkä sitä juurikaan stressaa, vaikka takaraivossa naputtaa kyllä. Virheistäkin voi oppia, mutta onko nämä ne virheet joista olen tällä kertaa oppinut vai vaaditaanko muutama uusinta, että menee perille?

Oman itsensä kadottaminen on aika mielenkiintoista. Se hiipii salakavalasti, pikkuhiljaa, huomaamatta, sitä ei itse edes tajua ennenkuin on usein liian myöhäistä. Siitä johtuen olen yrittänyt painottaa muillekkin, että tehkää niin kuin hyvältä tuntuu. Jos joku asia tuntuu pahalta, se EI SILLOIN KANNATA. Esim. jos parisuhteessa molemmilla on huono olla, eikä mikään auta, miksi väkisin jatkaa? Se ei palvele ketään, varsinkaan sinua itseäsi ja kostautuu jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin. Tai vaikka työpaikassa.

Eli toisin sanoen olen kiitollinen näille ihmisille, jotka herättivät minut, ja toivat "takaisin elämään". Ilman heitä en seisoisi tässä pisteessä pää pystyssä jossa olen nyt. He tietävät sen kyllä itse, vaikken sitä aina osaakkaan sanoa.

Everything I Am, You Helped Me to Be

Pitkästä aikaa (moneen moneen vuoteen) on tunne, että olen vihdoin täysin oma itseni. En ole enää hukassa, niinkuin olen ollut, tuntuu, että olisin vihdoin löytänyt paikkani maailmassa, ja tätä tunnetta on ollut jo useamman viikkoa. Takapakkia tulee toki välillä, niinkuin muutenkin normaalisti elämässä tulee, mutta niistä selvitään, niistä päästään yli. 

Innostuin taas hetkellisesti käymään lenkkeilemässä. Jos vanhat merkit paikkansa pitää, se innostus kestää viikon ja lopahtaa siihen 😃 Kävin ostamassa itselleni ihan juoksupökät ja -paidan, kengät pitäisi vielä saada hommattua. 

Tänään käydessäni juoksemassa, mietiskelin sitä, miten paljon olen oikeasti vuodessa muuttunut. Muutenkin, kuin pudottanut painoa tai miten jaksan juosta pidempään. Henkisesti nimittäin. Vuosi sitten en voinut kuvitellakkaan lähteväni päivänvalossa lenkkeilemään, saati ihmisten näkyville. Aina piti odottaa, että on pimeää, tai mennä johonkin syrjään missä ei liiku muita ihmisiä, ettei kukaan vain näe, miten läski yrittää epätoivoisesti äheltää. Ei toimi tänä päivänä. Keskellä päivää, ihmisten ilmoilla ja kadulla 💪 Jos jotakuta häiritsee, antaa häiritä, voin näyttää vaikka persettä perään, että siinä on, ihaile sitä. Aika voittajafiilis, täytyy kyllä sanoa. 

Olen myös muutenkin paljon itsevarmempi kuin ennen. En halua pukeutua säkkiin, enkä piiloudu kotiin neljän seinän sisälle. Menen ja olen, teen niinkuin tykkään. Seison selkä suorana. En juokse pelkkää ajatusta karkuun, että joku näkee. Nähkööt. Kauhistelkoot. Saakoot traumoja. Mutta minä olen tässä ja minä riitän. Minä kelpaan. Olen oma itseni. Mulla on hyvä olla, varsinkin henkisesti. Mä olen vahva. Ja selviän mistä vaan. 

Ai mitäkö mulle on tapahtunut? Muuta ei tarvittu, kuin että päätin alkaa elää itselleni. Poistin myrkylliset ihmiset ja asiat elämästä, mikä onkin ollut suurin tekijä. Löysin ihmisen niiden myrkkyjen tilalle, joka jaksaa tukea ja olla läsnä, ja varsinkin rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. Ennen kaikkea, hyväksyy minut. Elän päivän kerrallaan, en turhaan murehdi huomista. Yritän unohtaa ja sulkea mielestäni muiden ihmisten puheet (ei ole helppoa kyllä). Näillä pääsee jo aika pitkälle, loppu on itsestä kiinni 💋😘💪